Oltiin viettämässä koko pääsiäinen mun vanhempien mökillä, koko mun perheen voimin. Paikalla oli siis mun sisko perheineen (puoliso + 6 v lapsi), veli perheineen (puoliso + 3kk vauva), toinen sisko, oma puoliso ja lapsi sekä mun vanhemmat. Oli ihanaa, oli kaoottista, oli palauttavaa.
Kotimatkalla tein kuitenkin yhden huomion omasta arjesta ja jaksamisesta. Aloin miettimään, että pitäisikö sitä laittaa jollekin Lahdessa asuvalle kaverille viestiä, että jos tultais meidän lapsen kanssa tässä viikolla joku päivä päiväkodin jälkeen vaikka käymään ja leikkimään. Sitten vilkaisin meidän kohta 2-vuotiasta, joka oli poikkeuksellisesti vedellyt sikeitä jo 1,5 tuntia kotimatkasta ja totesin, että vaikka hänkin nautti olostaan pääsiäismökillä valtavasti, on hän kyllä varmaan aika puhki tämän reissun jäljiltä. Ympärillä oli paljon ihmisiä, paljon tutkittavaa, uusia ärsykkeitä, hän oppi valtavasti uusia sanoja, juoksi serkun perässä, nukkui vähän huonommin ja vähemmän kuin normaalisti ja oli intopinkeänä menossa mukana ihan koko ajan. Ehkä nyt on parempi, että hän saa tämän viikon vaan asettua takaisin tavalliseen arkeen, olla päiväkodissa ja kotona perheen kesken ja keskittyä ihan perusjuttuihin. Katsotaan leikkitreffejä sitten joskus toiste.
Heti tän ajatuksen tultua mun mieleen tajusin, että miten harvoin tätä samaa osaa tehdä itsensä kohdalla? Tunnistan elämästäni kymmeniä tilanteita, joissa olen sopinut sitä sun tätä, kaikkea hauskaa ja ihanaa, sosiaalista ja virkistävää - ymmärtämättä etukäteen miten kuormittunut tulen viikon lopulla siitä kaikesta olemaan! Olen lähtökohtaisesti sosiaalinen ekstrovertti ja tykkään viettää aikaa ihmisten parissa. Mulla on monta ystäväpiiriä ja ajoittain kutsuja moneen suuntaan saattaa tipahdella aika tiuhaankin tahtiin (voi minua raukkaa :D), tulee brunsseja, babyshowereita, polttareita, synttäreitä, lounaita, lettukestejä, kävelyitä, mökkireissuja, viikonloppureissuja, leikkitreffejä ja ihan vaan rentoa hengailua - siis kaikkea aivan ihanaa! Lisäksi teen työtä, jossa sosiaalisuus korostuu ja jossa olen aina ihmisten keskellä, antamassa itsestäni ammattilaisena muille jotain - myös ihanaa! Tuppaa vaan unohtumaan, että kaiken sosiaalisen vastapainoksi tarvitsen myös tasaista arkea, yksin (tai perheen kanssa) oloa ja ihan mun omia juttuja ilman sovittuja menoja ja aikatauluja. Tilanteenhan yleensä huomaan vasta sitten, kun rajat on jo ylitetty ja ihmettelen miksi uni ei tule, kroppa käy kierroksilla, ajatuksen juoksu ei pysähdy, päätä särkee ja jotenkin ihmeellisesti väsyttääkin koko ajan. Kun enhän minä edes ole stressaantunut eikä töissäkään ole mitään kiirettä!
Miten sitä siis muistaisi pysähtyä ennakoimaan omaa kapasiteettiaan “ihan vain“ itsensä näkökulmasta, ei jonkun toisen tarpeiden vuoksi? Että nyt oli aivan ihana viikonloppu, mutta olihan siinä myös säätämistä ja hermoärsykettä, melua, melskettä ja tekemistä, nukuinkin vähän huonommin ja vähemmän kuin kotona ja ylipäätään ympärillä on koko ajan ollut ihmisiä. Olisiko järkevää rauhoittaa tulevan viikon vapaa-aika rennolle kotona olemiselle ja palautumiselle, rutiineille ja arjelle? Sen sijaan, että sopii lisää sosiaalisia menoja sinne sun tänne ja väsyttää itsensä jo etukäteen pelkällä aikataulutuksen ja logistiikan järjestämisellä.
Uskon, että mun kohdalla asian äärelle pysähtymiselle on vielä tarvetta, vaikka tätä on jossain määrin lapsen kautta (ja toki myös uupumukseni) tullut jo tehtyäkin. Olen myös huomannut, että työajan rajaaminen on ollut lapsen saannin jälkeen todella paljon helpompaa. Kun haen lapsen päiväkodista - haluan keskittyä lopun iltaa häneen, en vastailla sähköposteihin tai wa-viesteihin. Mutta miksi sitä vapaa-aikaa ja rauhoittumista arvottaa riittävän korkealle vasta lapsen kautta? Miksi aikaisemmin työhommat saattoi helposti venyä iltaan, sosiaalisia menoja saattoi olla joka viikko useampia ja “kyllähän minä voin tossa välissä vielä tämän tehdä ja tuolla käydä“, jos oli pienikin rako päässyt jäämään kalenteriin. Ei varsinaisesti ihmetytä, että ajoin itseni uupumukseen.
Oma hyvinvointi, oma aika, palautuminen ja rentoutuminen on ihan yhtä tärkeää myös ilman lapsia. Tämä olkoon muistutus kaikille teille lapsettomille: On ok (ja tarpeellista) sanoa ei myös kivoille jutuille, rajata työaikaa, olla vastaamatta viesteihin tai sähköposteihin (on ne sitten työhön tai vapaa-aikaan liittyviä) 24/7 ja olla osallistumatta kaikkeen vaikka kalenteri näyttäisikin siltä, että tavallaan siellä aikataulussa on rako just tuohon aikaan… Sun hyvinvointi (niin fyysinen kuin henkinen) on tärkeää ja arvokasta - arvota se niin korkealle kuin mihin se kuuluu, sä ansaitset olla tavoittamattomissa ja olla vain itseäsi varten juuri siinä hetkessä, ilman ulkoisia paineita ja ärsykkeitä. Pidä itsestäsi huoli vaikkei sulla olisikaan jälkikasvua pakottamassa sua irtautumaan työstä tai muista elämän aalloista <3
Ja toki meille perheellisille: Mitä, jos suhtautuisit omaan palautumiseen kuten suhtaudut lapsesi palautumiseen? Moni varmasti priorisoi lapsen päivärytmin, ravintorikkaan ruoan, riittävän ulkoilun, riittävän unen saannin ja rajaa ruutuaikaa - mutta tehdäänkö me samat asiat itsellemme? Priorisoi oma hyvinvointisi yhtä korkealle kuin lapsesi (tai ainakin heti perään hyvänä kakkosena) - kukaan ei voi pitää huolta toisista, jos itse voi huonosti <3
Tällaista ajatuksen virtaa näin pääsiäisen jälkeen :)