Parempaa kuntoa vai parempaa mielenterveyttä?

Liikunta on aina ollut osa minua. Lapsena mielummin juoksin paikasta toiseen kävelemisen sijaan, koska kuka jaksaa edetä niin hitaasti? Kiipeilin, temppuilin, juoksin ja riehuin. Oli liikuntaharrastuksiakin, mutta ison osan varhaislapsuudestani vain yksinkertaisesti liikuin liikkumisen ilosta. Aloitin luistelun ensimmäisen kerran 3-vuotiaana, mutta kun 5-6-vuotiaana minut olisi siirretty kilpailemiseen valmistavaan ryhmään, kieltäydyin enää menemästä harjoituksiin. Palasin luistelun pariin jälleen omasta tahdostani 8-vuotiaana - tällöin päädyin luistelukoulun kautta Espoon jäätaitureiden “miniminori“ (nykyinen minori) muodostelmaluistelujoukkueseen. Sen jälkeen treeninmäärä kasvoi vuosi vuodelta luistelun parissa, mutta edelleen juoksin, kiipeilin ja temppuilin myös vapaa-aikani.

Nuorena aikuisena liikunnasta tuli luontevasti myös ammattini. En ollut koskaan etukäteen ajatellut niin, vähän vaan ajauduin opiskelemaan liikuntaa Haaga-Helian ammattikorkeakoulun Vierumäen yksikköön ja vielä opintojen läpi ajattelin etten tule jäämään tälle alalle, mutta tehdään nyt tutkinto loppuun ja mietittään sitten mitä oikeasti haluan tehdä (ah, aika ennen korkeakoulujen ensikertalaiskiintiöitä). Toisin kävi. Päädyin liikunta-alalle täysipäivisiin hommiin ja vaikka jatkoin sieltä manuaaliterapian maailmaan (ensin hierojakoulu sitten osteopatiaopinnot) niin liikunta pysyi mukanani ammatin muodossa koko ajan. Samoin oma treenaaminen. Kävin salilla ja juoksin, jonka lisäksi ohjasin monta tuntia viikossa ryhmäliikuntaa, joten liikunnan määrä oli jossain elämänvaiheessa todella valtava.

2018, ryhmäliikuntaa ja crossfittiä. Kuva: Jasmin Ketola

Suurin käännekohta tälle elämäntavalle tuli syksyllä 2019, kun mursin yhden sormen ja samalla laitoin kaikki oikean käden nivelsiteet tuusannuuskaksi lumilautaonnettomuudessa. Käsi oli täysin toimintakyvytön sormenpäitä myöden ja kuntoutusprosessista tulikin vammaan nähden yllättävän pitkä. Neljän kuukauden kuntoutuksen jälkeen sormi jouduttiin vieäl leikkaamaan ja kuntoutus jatkui vielä pari kuukautta leikkauksen jälkeen. Jälkikäteen katsottuna pelkkä käsivamma ei olisi vaatinut liikunnan lopettamista. Taustalla oli myös pitkään kytennyttä väsymystä ja muistankin edelleen elävästi helpotuksen tunteen jonka koin kerätessänni itseäni yksi raaja kerrallaan Sveitsin alppien rinteestä. Kun totesin, että kaikki raajat liikkuu ja selvästi vain oikea käsi on nyt kunnolla rikki, tuumasin hyvin pian mielessäni “Ah. Pääsen lomalle. Tällä kädellä ei tehdä hetkeen töitä”. Surullista, että ihan oikeasti ensimmäinen ajatus tuollaisen onnettomuuden jälkeen oli helpotus siitä, että pääsee hetkeksi tauolle kaikesta. Käsi oli niin ilmiselvästi palasina, että tiesin että manuaaliterapiaa tällä ei tulla hetkeen tekemään, joten tavallaan olisi ollut turhaa jäädä voivottelemaankaan. Oletin toki tässä vaiheessa, että puhutaan viikoista - ei kuukausista - poissa työelämästä. Onneksi oli (ja on edelleen) hyvät vakuutukset, muuten kriisi olisi ollutkin vähän toisenlainen.

Jäin väsymykseni ja rikkinäisen käteni kanssa sairauslomalle. Jätin kaiken. Myös liikunnan. Kuukausia kului ja edelleenkään en liikkunut. Ajattelin, että palaan treenien pariin sitten, kun pystyn taas vapaasti tehdä kaikkea, ilman käden asettamia rajoitteita. Pääsin palaamaan töihin helmi-maaliskuussa -20, ehdin tehdä töitä kuukauden ja alkoi koronakriisi. Töitä ei ollut ja stressi, ahdistus ja henkinen kuorma kasvoi massiivisesti. Aikaa kului, voin koko ajan vain huonommin, unettomuus alkoi vaivaamaan, migreeni alkoi kroonistua ja se esti jälleen liikunnan harrastamista, jota tässä vaiheessa olin sitkeästi yrittänyt palauttaa arkeeni. Liikunnasta oli tullut yhtäkkiä migreenille herkkä triggeri, enkä myöskään tässä vaiheessa ymmärtänyt, että kuntoni puolen vuoden lepäilyn jäljiltä ei ollut sama - olisi pitänyt aloittaa huomattavasti kevyemmin eikä palata suoraan saman tasoiseen tekemiseen kuin ennen käsivammaa. Pahentuneen migreenitilanteen lisäksi kytevä uupumus ajoi kroppaani aivan piippuun. Vaikka treeni siinä hetkessä tuntui hyvältä, se saattoi tuntia myöhemmin paljastua aivan vääräksi valinnaksi. Olin aivan loppu, väsytti koko ajan, yöunet vain huononivat ja uupumus pääsikin täysin valloilleen pari vuotta myöhemmin. Päädyin osittaiselle sairauslomalle ja terapiaan. Pitkän työn jälkeen uupumus alkoi väistymään, tuli onnellinen raskaus, vanhempainvapaa ja ihan uudenlainen arki. Arki, jossa liikunta ei edelleenkään löytänyt omaa säännöllistä rytmiään. Liikunta oli edelleen isoin yksittäinen triggeri migreenille, jonka vuoksi jätin treenaamisen edelleen suosiolla taka-alalle. Aloinkin keskittymään enemmän arkiliikuntaan, johon vaunulenkit ja lapsen kanssa touhuilu oli täydellistä puuhaa <3

Kuva talvelta 2023-24, ulkoilua ja arkiliikuntaa <3

Vasta nyt tämän satunnaisen-säännöllisen treenaamisen & ajoittaisesti täysien treenitaukojen viedessä jo vuosia elämästäni, olen käsitellyt kokemuksiani, migreeniäni, mielenterveyttäni ja jaksamisen haasteitani liikunnan näkökulmasta. Miten isossa roolissa oman hyvinvointini romahtamisessa saattoikin olla se, että liikunta oli puolihuomaamatta karsiutunut arjestani lähes kokonaan ja fyysinen kuntoni oli päässyt romahtamaan? En ollut oikeastaan koskaan aktiiviliikkujana pohtinut liikunnan vaikutuksia mielenterveyteeni - ne oli vain automaattisia plussia fyysisen kunnon kehittymisen sivussa, joille en uhrannut ajatustakaan. En liikkunut voidakseni hyvin mieleltäni. Nautin itse liikkumisesta, nautin oman kuntoni haastamisesta, itseni äärirajoille viemisestä liikunnan keinoin ja uuden oppimisesta, kehittyminen lisäsi motivaatiota ja yksinkertaisesti se olo mikä kehossa oli, kun oli fyysisesti ehkä elämänsä kunnossa, on jotain mitä en osaa sanoin kuvailla. En ollut koskaan ajatellut, että itseasiassa se, mitä liikunta teki PÄÄLLENI saattoikin olla vielä merkittävämpää. Liikunta on huomaamattani ollut aina keinoni käsitellä ja purkaa stressiä, purkaa mielessä pyöriviä asioita, saada nollattua päätä, parantaa unenlaatua ja kaiken tämän myötä edistää kokonaisuudessaan hyvinvointiani. Se on vain tapahtunut automaattisesti, koska olen liikkunut. Ei tietoisena “stressinhallinnan työkaluna“.

Uskon, että parempi fyysinen kunto on myös yksi merkittävä migreeniä ennaltaehkäisevä tekijä. Tällä hetkellä, kun olen (omalla mittapuullani) hyvinkin huonossa fyysisessä kunnossa, tuntuu, että migreeni triggeröityy melko kevyestäkin tekemisestä. Raja on hiuksen hieno ja itselleni totuttu rajojen kokeilu, itseni haastaminen ja sitä kautta kunnon kehittäminen ovat asioita, joista voin vain haaveilla. Täytyisi osata ja malttaa rakentaa kuntoa to-del-la hitaasti, aivan pala kerrallaan, yhteen asiaan keskittyen. Vasta, kun pohjakunto alkaa olla kunnossa voi alkaa miettiä pykälää raskaampaa harjoittelua. Jaksan edelleen uskoa, että tämä voisi pitkässä juoksussa edistää migreenini tilannetta, koska kuten todettu - liikunnan terveysvaikutukset ovat niin paljon muutakin kuin vain “parempi kunto“. Tällä erää kombo raskaus + liikunnasta tiggeröityvä migreeni on ajanut minut taas tilanteeseen, jossa pyrin pysymään arjessa aktiivisena ja nautin luonnossa liikkumisesta, mutta kaikki varsinaisesti kuntoa kehittävä tekeminen saa jäädä odottamaan aikaa, kun voin lääkitä migreeniäni vapaammin.

Olisi äärimmäisen kiinnostavaa voida nähdä viimeiselle kuudelle vuodelle jokin rinnakkaistodellisuus, jossa kaikki muut asiat olisi mennyt kuten menikin, mutta liikunta oilsi pysynyt aktiivisempana osana arkeani. En missään nimessä tarkoita, että uupuneena ja elämän muiden kuormitustekijöiden kasvaessa tulisi jatkaa kovaa treeniä, kovalla volyymilla - päin vastoin. Mutta jos vaihtoehto täydelle passiivisuudelle olisi kuitenkin ollut arkiliikunnan ylläpitäminen ja kevyempi kuntoa ylläpitäcä liikunta, edelleen aidosti säännöllisenä osana elämää, olisiko vointini saattanut joiltakin osin olla toisenlaista? Olisiko uupumuksesta toipuminen voinut olla pykälää helpompaa, kun stressinhallintaan ja ahdistusoireiluun itselläni toimii fyysinen tekeminen? Olisiko migreeni voinut pysyä vähän paremmin kurissa, josa fyysinen kuntoni olisi pysynyt edes vähän paremmalla tasolla? Olisiko yöuneni voineet pysyä edes hieman parempina uupumuksesta huolimatta?

2025, Liikuntaa mielenterveys edellä <3 Kuva: Jyri Sulander

Tämähän on kaikki jossittelua, enkä ole harmissani, että asiat on mennyt niinkuin ovat. Kaikki omaan hyvinvointiin liittyvä (niin fyysiseen kuin henkiseen) on vienyt minua eteenpäin valtavasti, niin ammattilaisena kuin yksilönä. Olen saanut sukeltaa oman mieleni syvyyksiin ja kasvaa ihmisenä. Tämä on ainoastaan mieltä kutkuttavaa pohdiskelua ja vaihtoehtoisen todellisuuden havainnoimista.

Yhteenvetona tälle voisin todeta, että kaikkien kokemuksieni jälkeen liikunta on saanut uuden merkityksen elämässäni. Enää kyse ei ole vain fyysisestä kunnosta, omien rajojen koettelusta ja onnistumisen elämyksistä (vaikka ne ovat minulle edelleen tärkeitä syitä liikkua), vaan mielenterveydestä, jaksamisesta ja palautumisesta - joita aktiivinen elämäntapa voi edesauttaa merkittävästi. Pyrin pitää mielessä kuitenkin sen, että en ole enää 25-vuotias, olen kohta 35-vuotias, kehoni ei pysty enää luonnostaan samoihin asioihin kuin ennen. Lisäksi olen täysin erilaisessa elämäntilanteessa - enää en voi rytmittää arkeani työn, opintojen ja treenin ympärille, vaan työn, perheen, riittävän levon ja viimeisenä liikunnan. Prioriteetit ovat muuttuneet ja vuorokauden tunnit ovat rajallisemmat - vaikka kuinka joku väittäisi meillä kaikilla olevan “samat 24 tuntia vuorokaudessa“.

Jos siis sinulla on vaikeuksia lähteä liikkumaan, koita kaivella mielestäsi miten paljon se voi voikaan vaikuttaa sinun muuhun hyvinvointiisi. Ei ehkä ensimmäisellä lenkillä tai jokaisesta treenistä, mutta isossa kuvassa liikunnan terveysvaikutukset voivat olla hyvin merkittävät myös osana mielenterveyden hoitamista. Lähdetään hitaasti, rauhassa ja kuulostelen liikkeelle, rakennetaan kuntoa pala palalta, itselle sopivin keinoin.

Liikunnan iloa juuri sinulle, joka jaksoit lukea tänne saakka! <3

Hyvinvoinnin priorisointi

Oltiin viettämässä koko pääsiäinen mun vanhempien mökillä, koko mun perheen voimin. Paikalla oli siis mun sisko perheineen (puoliso + 6 v lapsi), veli perheineen (puoliso + 3kk vauva), toinen sisko, oma puoliso ja lapsi sekä mun vanhemmat. Oli ihanaa, oli kaoottista, oli palauttavaa.

Kotimatkalla tein kuitenkin yhden huomion omasta arjesta ja jaksamisesta. Aloin miettimään, että pitäisikö sitä laittaa jollekin Lahdessa asuvalle kaverille viestiä, että jos tultais meidän lapsen kanssa tässä viikolla joku päivä päiväkodin jälkeen vaikka käymään ja leikkimään. Sitten vilkaisin meidän kohta 2-vuotiasta, joka oli poikkeuksellisesti vedellyt sikeitä jo 1,5 tuntia kotimatkasta ja totesin, että vaikka hänkin nautti olostaan pääsiäismökillä valtavasti, on hän kyllä varmaan aika puhki tämän reissun jäljiltä. Ympärillä oli paljon ihmisiä, paljon tutkittavaa, uusia ärsykkeitä, hän oppi valtavasti uusia sanoja, juoksi serkun perässä, nukkui vähän huonommin ja vähemmän kuin normaalisti ja oli intopinkeänä menossa mukana ihan koko ajan. Ehkä nyt on parempi, että hän saa tämän viikon vaan asettua takaisin tavalliseen arkeen, olla päiväkodissa ja kotona perheen kesken ja keskittyä ihan perusjuttuihin. Katsotaan leikkitreffejä sitten joskus toiste.

Heti tän ajatuksen tultua mun mieleen tajusin, että miten harvoin tätä samaa osaa tehdä itsensä kohdalla? Tunnistan elämästäni kymmeniä tilanteita, joissa olen sopinut sitä sun tätä, kaikkea hauskaa ja ihanaa, sosiaalista ja virkistävää - ymmärtämättä etukäteen miten kuormittunut tulen viikon lopulla siitä kaikesta olemaan! Olen lähtökohtaisesti sosiaalinen ekstrovertti ja tykkään viettää aikaa ihmisten parissa. Mulla on monta ystäväpiiriä ja ajoittain kutsuja moneen suuntaan saattaa tipahdella aika tiuhaankin tahtiin (voi minua raukkaa :D), tulee brunsseja, babyshowereita, polttareita, synttäreitä, lounaita, lettukestejä, kävelyitä, mökkireissuja, viikonloppureissuja, leikkitreffejä ja ihan vaan rentoa hengailua - siis kaikkea aivan ihanaa! Lisäksi teen työtä, jossa sosiaalisuus korostuu ja jossa olen aina ihmisten keskellä, antamassa itsestäni ammattilaisena muille jotain - myös ihanaa! Tuppaa vaan unohtumaan, että kaiken sosiaalisen vastapainoksi tarvitsen myös tasaista arkea, yksin (tai perheen kanssa) oloa ja ihan mun omia juttuja ilman sovittuja menoja ja aikatauluja. Tilanteenhan yleensä huomaan vasta sitten, kun rajat on jo ylitetty ja ihmettelen miksi uni ei tule, kroppa käy kierroksilla, ajatuksen juoksu ei pysähdy, päätä särkee ja jotenkin ihmeellisesti väsyttääkin koko ajan. Kun enhän minä edes ole stressaantunut eikä töissäkään ole mitään kiirettä!

Miten sitä siis muistaisi pysähtyä ennakoimaan omaa kapasiteettiaan “ihan vain“ itsensä näkökulmasta, ei jonkun toisen tarpeiden vuoksi? Että nyt oli aivan ihana viikonloppu, mutta olihan siinä myös säätämistä ja hermoärsykettä, melua, melskettä ja tekemistä, nukuinkin vähän huonommin ja vähemmän kuin kotona ja ylipäätään ympärillä on koko ajan ollut ihmisiä. Olisiko järkevää rauhoittaa tulevan viikon vapaa-aika rennolle kotona olemiselle ja palautumiselle, rutiineille ja arjelle? Sen sijaan, että sopii lisää sosiaalisia menoja sinne sun tänne ja väsyttää itsensä jo etukäteen pelkällä aikataulutuksen ja logistiikan järjestämisellä.

Uskon, että mun kohdalla asian äärelle pysähtymiselle on vielä tarvetta, vaikka tätä on jossain määrin lapsen kautta (ja toki myös uupumukseni) tullut jo tehtyäkin. Olen myös huomannut, että työajan rajaaminen on ollut lapsen saannin jälkeen todella paljon helpompaa. Kun haen lapsen päiväkodista - haluan keskittyä lopun iltaa häneen, en vastailla sähköposteihin tai wa-viesteihin. Mutta miksi sitä vapaa-aikaa ja rauhoittumista arvottaa riittävän korkealle vasta lapsen kautta? Miksi aikaisemmin työhommat saattoi helposti venyä iltaan, sosiaalisia menoja saattoi olla joka viikko useampia ja “kyllähän minä voin tossa välissä vielä tämän tehdä ja tuolla käydä“, jos oli pienikin rako päässyt jäämään kalenteriin. Ei varsinaisesti ihmetytä, että ajoin itseni uupumukseen.

Oma hyvinvointi, oma aika, palautuminen ja rentoutuminen on ihan yhtä tärkeää myös ilman lapsia. Tämä olkoon muistutus kaikille teille lapsettomille: On ok (ja tarpeellista) sanoa ei myös kivoille jutuille, rajata työaikaa, olla vastaamatta viesteihin tai sähköposteihin (on ne sitten työhön tai vapaa-aikaan liittyviä) 24/7 ja olla osallistumatta kaikkeen vaikka kalenteri näyttäisikin siltä, että tavallaan siellä aikataulussa on rako just tuohon aikaan… Sun hyvinvointi (niin fyysinen kuin henkinen) on tärkeää ja arvokasta - arvota se niin korkealle kuin mihin se kuuluu, sä ansaitset olla tavoittamattomissa ja olla vain itseäsi varten juuri siinä hetkessä, ilman ulkoisia paineita ja ärsykkeitä. Pidä itsestäsi huoli vaikkei sulla olisikaan jälkikasvua pakottamassa sua irtautumaan työstä tai muista elämän aalloista <3

Ja toki meille perheellisille: Mitä, jos suhtautuisit omaan palautumiseen kuten suhtaudut lapsesi palautumiseen? Moni varmasti priorisoi lapsen päivärytmin, ravintorikkaan ruoan, riittävän ulkoilun, riittävän unen saannin ja rajaa ruutuaikaa - mutta tehdäänkö me samat asiat itsellemme? Priorisoi oma hyvinvointisi yhtä korkealle kuin lapsesi (tai ainakin heti perään hyvänä kakkosena) - kukaan ei voi pitää huolta toisista, jos itse voi huonosti <3

Tällaista ajatuksen virtaa näin pääsiäisen jälkeen :)

Mulla ja liikunnalla on parisuhdekriisi 💔

Mulla ja liikunnalla on parisuhdekriisi. Meillä ei ole ollut riittävästi yhteistä aikaa eikä iloisia hetkiä, sen sijaan meillä on kommunikaatiovaikeuksia, pettymyksiä, jatkuvia taukoja ja sitoutumattomia osapuolia. Onneksi meillä on koko mun elämän mittainen historia ja niin paljon hyviä yhteisiä kokemuksia, että tiedän, että tästäkin päästään yli ja me löydämme kyllä taas toistemme luokse!

Mun treenaaminen on ollut jo useamman vuoden tosi ailahtelevaa. Uupumus alkoi laittaa kapuloita rattaisiin jo 2020 ja sen jälkeen vuosiin on mahtunut täystaukoja, kevyttä arkiliikuntaa ja aktiivisempaa treeniä vaihtelevin suhdantein. Niin ja yksi raskaus ja uudenlainen arki, uudenlaisilla prioriteeteillä <3 Viime kesänä odotin tosi innolla työelämään paluuta ja olin luonut mielessäni upeita mielikuvia siitä, miten jatkossa treenaan ennen/kesken työpäivää ja näin ollen ehdin työajan ulkopuolella myös viettää aikaa kotona lapsen kanssa ja mahdollistamaan myös  (vanhempainvapaalla olevalle) puolisolle omaa aikaa. Mun kuvitelmat ei kuitenkaan ihan kohdanneet realiteettien kanssa ja töitä olikin vähän enemmän kuin olin ehkä mielessäni ajatellut. Yrittäjänä tää oli toki erittäin positiivinen ongelma ja etenkin hoitovapaan jälkeen otin myös lämmöllä vastaan kasvaneen tulotason ja priorisoinkin äkkiä työt enkä liikuntaa, matkaan mahtui myös pitkiä sairastelukierteitä ja imetyksen lopettamisen jälkeen pahentunut migreenitilanne. Syksy tuntui kaikkinensa melko raskaalta ja päätin keventää vähän työkuormasta alkuvuoteen – taas uusi mieletön suunnitelma siitä, miten saan arkeen aikaa omalle treenille, palautumiselle ja kaikenkaikkiaan itselleni ja hyvinvoinnilleni.

Kuva: Jyri Sulander

Tuli tammikuu, tuli tauti jos toinenkin, tuli yksi sormileikkaus ja mitänäitänyton. Helmikuu on jo päässyt pitkälle ja edelleenkään mulla ei ole liikuntarutiinia.  Ei niin minkäänlaista. Sen sijaan uuteen kaupunkiin muuttaminen tuntuu etäännyttäneen mut liikunnasta lähes täysin. Tuntuu työläältä selvitellä missä olisi saleja, minkälaisia saleja, miten pääsen sinne ja mitä kaikki maksaa. Sitten, kun vihdoin saa lähdettyä johonkin täytyy ihmetellä minne saa auton parkkiin, mistä mennään sisään ja mikä avainkoodi pitää syöttää minnekin, missä on pukuhuone, missä on yhtään mitään, ja niin – mitähän täällä nyt sitten tänään tekisi. Ja mikä on mulle hyvin poikkeuksellista: Treeni ei ole edes tuottanut mulle hyvää fiilistä! Treenaan lemppariliikkeitä, vaikka ne ei oikeestaan huvita, lasken toistoja, lisään painoja, teen rutiininomaisesti asioita, mutta ilman mitään fiilistä. Treenin jälkeen totean, että noh - tulipa nyt käytyä, vaikkei tästä nyt jäänyt oikein käteen muuta kuin korkeintaan huono fiilis siitä, että miten tämä nyt tuntuukin näin vaikeelta.   

Mun onnekseni, liikunta on tarjoillut mulle elämänvarrella niin paljon iloa, onnea, onnistumisia, elämyksiä, ystävyyksiä, hyvää fiilistä, henkistä tasapainoa, stressinhallintaa, parempia yöunia ja kaiken kaikkiaan HYVINVOINTIA, että mä tiedän, että se kyllä vielä löytyy. Tiedän, että just nyt meillä on vähän vaikea hetki ja mun täytyy ehkä kokeilla väilllä jotain uutta – ehkä kokonaan uusia lajeja (esim. aikuisten yleisurheilukoulu, uimakoulu ja voimistelu kiinnostaa!), mutta lopettaa ei kannata. Jokainen liikuttu minuutti on hyväksi mun terveydelle – vaikka sitten epäsäännöllisesti ja ei aina niin hyvällä fiiliksellä. Ainakaan en ole niin kaukana rutiinien syntymisestä kuin olisin, jos en lähtisi ollenkaan. Vaikka vähän väliä ollaan jossain taudissa tai mun migreeni riivaa sellaisella raivolla että liikkumaan ei tarvii edes ajatella lähtevänsä ja tuntuu, että rutiiniksi tätä ei voi kutsua vielä aikoihin. Tämä on vaihe (kuten lapsiarjessakin kaikki tuntuu olevan :D), joka menee ohi. Joskus arki mahdollistaa taas selkeämmät rutiinit, jotka ei katkea joka viikkoa jostakin syystä X, silloin liikunnasta on mahdollista tulla taas tapa, osa arkea, jota ei edes kyseenalaista. Silloin liikunnalla on myös mahdollisuus tarjota mulle taas onnistumisen elämyksiä, hyvää fiilistä ja tasapainoa.

Esimerkki liikunnan tarjoamista iloista vuosein saatossa: Ihmiset <3 Ja esimerkiksi tää ihana yhteistyö Népran kanssa! Kuva: Julius Töyrylä

Kaikki tämä saa mut miettimään kaikkia niitä ihmisiä, joilla EI OLE näitä kokemuksia liikunnasta. Jotka eivät ole olleet lapsena luonnostaan liikunnallisia, eivät ole harrastaneet nuorena aktiivisesti jotain lajia ja saaneet sen tuomia yhteenkuuluvuuden, onnistumisten ja pettymysten tunteita ja kokemuksia, eivät ole tykänneet koululiikunnasta vaan päinvastoin mahdollisesti saanut sieltä pelkkiä huonoja muistijälkiä liikkumisesta. Jos minulle – liikunnan ammattilaiselle, aktiiviselle henkilölle, jolle liikunta on aina ollut asia, jossa olen hyvä, jossa onnistun ja joka pääsääntöisesti kohottaa mun itsetuntoa ja fiilistä – kipuilen liikunnan säännöllisyyden, tauon jälkeen liikunnan pariin palaamisen ja hyvän fiiliksen löytämisen kanssa, niin miten – MITEN – pääsevät liikunnanmakuun ne joille tämä ei ole luontaista? Työtä, tahtoa ja päättäväisyyttä täytyy olla to-del-la paljon enemmän, kun muistissa ei ole hyviä kokemuksia treenaamisesta eikä harjoittelu varmasti tunnu aloittavalle liikkujalle ihanalta ja mukavalta “itsensä haastamiselta“ - päin vastoin. Nostan hattua jokaiselle aikuisena liikunnan aloittaneelle ja siihen (ja itseensä) sitoutuneelle. Te olette rautaa! Nostan hattua myös jokaiselle pikkulapsiarkea elävälle, jotka saatte kaiken tämän kaaoksen ja hässäkän keskellä rakennettua omaa hyvinvointianne tukevia rutiineja arkeen ja väistämättä koittavien taukojen jälkeen palaatte sitkeästi niiden pariin. Nostan hattua myös itselleni, että liikun vaikkei se tällä hetkellä ole euforista itsensä ylittämistä ja vaatii minun mittapuullani vähän enemmän eforttia kuin jossain toisessa hetkessä.  

Isossa kuvassa tiedän, että liikunta on edelleen osa minua ja elämäntapani. Vaikka treeni on ehkä vähän epäsäännöllisen säännöllistä, niin säännöllistä kuitenkin. Sitkeästi palaan sen pariin jokaisen migreenikierteen, työrupeaman ja flunssan jälkeen. Ja sehän tässä kaikessa onkin avainasemassa – heittääkö hanskat tiskiin jokaisen vastoinkäymisen jälkeen vai jatkaako siitä mihin viimeksi jäi? Ja hei - tämän päivän treeni (josta jäi käteen siis vain se huono fiilis) ruokki ainakin mun luovuutta ja synnytti tämänkin tekstin, joten - ei huono sekään!

Näillä ajatuksilla kevättä ja aktiivisempaa arkea kohden <3