Treeni, terveysliikunta, hyötyliikunta, liikunta. Minkälainen liikunta nyt oikeasti kehittää ja on meille tavallisille ihmisille hyväksi? Mulla on tunne, että aika moni kokee, että treenin pitäisi olla jotenkin tosi intensiivistä, kovaa ja haastavaa ja että treenata pitäisi sitten ainakin viisi kertaa viikossa, jotta se voisi kehittää ja olisi oikeasti ”hyödyllistä”. Sitten homma kaatuukin monesti jo täysin epärealistisiin tavoitteisiin - tulee pettymyksiä, kun ”en pystynytkään sitoutumaan treeneihin” tai ”kroppa ei kestänytkään treeniä” ja pettymykset taas johtavat herkästi liikunnan lopettamiseen tai siihen, että kroppa laittaa stopin liialliselle kokonaiskuormalle, vaikka intoa vielä riittäisikin. Kun kyseessä on monesti aivan liian kovaa ja korkealta aloittaminen, vääriin asioihin keskittyminen tai arjen kokonaisuuden huomioitta jättäminen, jotka lopulta johtaa takaisin lähtötilanteeseen - liikkumattomuuteen.

Mä kysynkin monesti aina asiakkailtani ohjelmaa tai ohjelmointia suunnitellessani, että mikä on AIDOSTI realistinen treenimäärä viikossa ja AIDOSTI realistinen yhden treenin kesto juuri tähän hetkeen ja elämäntilanteeseen? Lisäksi haastattelen kattavasti muutoin elämäntavoista ja liikunnan harrastamiseen vaikuttavista asioista, kuten sairaudet, lääkitykset, liikuntatausta, arkiliikunnan määrä, työnkuva, unenlaatu, stressitasot ja elämäntilanne. Se mikä on kenellekin KEHITTÄVÄÄ liikuntaa on siis todellakin yksilöllistä. Kova kuntoisen tulee treenata kovempaa kehittyäkseen, aloittelijan on järkevämpää keskittyä ensin hyvin tavallisiin arkisiin asioihin ja muutoksiin ennen kuin päästään käsiksi enemmän kehittävään harjoitteluun. Ja sitten päästään vielä sen kysymyksen äärelle, että mikä on oikeasti TARPEELLISTA, jos pohditaan terveyden näkökulmaa ja yleisesti hyvinvoinnin edistämistä ilman suuria liikunnallisia tavotteita.

Onko kaikkien meidän tarpeen treenata aina kohti jotakin? Tavoitteellisesti? Mielestäni ei. Mutta tietynlainen liikkuminen on mielestäni jokaisen yksilön velvollisuus. Ei vain itseään ja läheisiään kohtaan, vaan myös toimivaa yhteiskuntaa ja terveydenhuoltoa ajatellen. Jo nyt liikkumattomuus aiheuttaa valtavan kustannuserän perusterveydenhuollolle, kun elintapasairaudet ja tuki- ja liikuntaelinsairaudet, joita voisi ennaltaehkäistä sekä hoitaa hyvinkin simppeleillä perusasioilla, kuormittavat terveydenhuoltoa ja aiheuttaa valtavan määrän esimerkiksi sairauspoissaoloja (jotka jälleen aiheuttavat valtavia kulueriä). Siksi jaksan ihmetellä, miksi liikuntapalvelut kuuluvat edelleen alv-piiriin (moni hyötyisi edullisesta liikunnasta huomattavasti enemmän kuin alv 0% kantaan kuuluvasta hieronnasta). Mutta etten rönsyile liikaa, palataan aiheeseen. Miten kannattaa liikkua, jos haluaa pitää itsestään huolta ilman suurempia liikunnallisia tavotteita?

Oleellista liikuntaa aloittaessa on keskittyä ensin perusasioihin. Minkälaista arki on ja miten arjessa liikutaan? Ei kannata hypätä intohimoisesti crossfit-harjoitteluun, jos ei ole vuosiin harrastanut lainkaan liikuntaa, eikä kannata alkaa juosta neljää kertaa viikossa, jos et ole aiemmin juossut edes kerran kuukaudessa. Aika harvan keho kestää sellaista kuorman kasvua kertaheitolla (mitä enemmän ikää sitä vähemmän kroppa kerralla kestää…valitettavasti). Kaiken taustalla on peruskunto, joka monien kohdalla olisi kehitettävissä ja/tai vähintäänkin ylläpidettävissä ihan tavallisella arkiliikunnalla. Usein myös kovaa ja paljon treenaavien kanssa käyn keskustelua hyötyliikunnasta - melko tyypillistä tuntuukin olevan, että ne, joiden kroppa ja hermosto kestää kovaa treeniä, liikkuvat todella monipuolisesti myös muutoin arjessaan. Peruskuntoa ja kehon toimintakykyä ylläpidetään siis myös liikkumalla arjessa paikasta toiseen, eli kevyttä, terveyttä edistävää liikuntaa tulee todennäköisesti yhtä paljon kuin sitä intensiivistä, kovemman sykkeen tai isomman kuorman harjoittelua. Toki myös intensiivisen harjoittelun tulee olla järkevästi mietittyä, jotta kuorma ei kasva liian kovaksi, peruskuntoharjoittelun pitää olla osa myös treenikokonaisuutta ja elämän perusasioiden tulee olla kunnossa, jotta keho sekä hermosto pääsee myös palautumaan riittävästi (tiesitkö, että paremman peruskunnon on todettu myös edistävän palautumista yleisesti arjessa?). Ravitsemuksesta puhumattakaan, mutta jätän sen aiheen siihen paremmin perehtyneille.

Vaikka minä(kin) monesti puhun voimaharjoittelusta ja järkevästä, progressiivisesta (nousujohteisesta) harjoittelusta, kehittymisestä, edistymisestä ja uuden oppimisesta liikunnan yhteydessä, fakta on kuitenkin se, että kaikenlainen liikunta - siis ihan mikä tahansa - on aina terveydelle hyväksi. Aina on parempi valita kävelyllä käyminen kuin sohvalle jääminen, on parempi lähteä tanssitunnille (tai laittaa hyvä biisi soimaan ja tanssia sydämensä kyllyydestä sen yhden kappaleen verran) kuin istua läppärin äärellä, on parempi tehdä 10 minuutin kehonpainojumppa olohuoneessa kuin skipata liikunta kokonaan. On parempi käydä työpäivän jälkeen vaikka pyörällä kilometrin päässä ruokakaupassa, kuin väsyneenä tehdä sama reissu autolla.

Fakta on myös se, että meidän nykypäivän hyvin passiivinen elämäntyylimme (etenkin, jos työ on passiivista, esim. päätetyötä) heikentää terveyttä ja että passiivisuuden ”korvaamiseksi” ei terveyden näkökulmasta riitä se, että käy kerran viikossa tunnin liikkumassa. Paikoillaan oloa on vaan liian paljon. Tämän(kin) takia suurempaan rooliin terveyden näkökulmasta astuu hyötyliikunta. Kevyt arkinen liikkuminen ja kehon käyttäminen osana tavallista elämää, päivittäin - se on kaikkein merkityksellisintä. Kauppakassien kantaminen, portaiden kiipeäminen, kävellyt askeleet, ylämäen kiipeäminen ja alamäessä vauhdin jarruttelu, pihatöiden tekeminen, lasten kanssa pulkkamäessä riehuminen. Ei se paljonko nostat rautaa kerran viikossa, jos muuten istut paikoillasi.

Arkiliikunta on myös se, joka opettaa mahdollisille lapsillesi aktiivista elämäntapaa: Kuljetteko päiväkotiin, ruokakauppaan tai kavereiden luokse kävellen tai pyörällä vai autolla? Onko teidän yhteistä ajanviettoa ehkä jokin yhdessä liikkuminen tai vaikka luontoon tutustuminen vai kotona, sisällä leikkiminen? Ne on niitä terveyden kannalta tärkeitä, monta kertaa viikossa toistuvia liikuntahetkiä, joilla on isompi merkitys terveyteen ja hyvinvointiin kuin moni uskoo tai tulee ajatelleeksi. Toki se varsinainen “treenaaminen“ (mitä se kenellekin sitten on) edistää terveyttä ja toimintakykyä aina vielä arkiliikuntaakin enemmän, mutta jos arkiliikuntaa ja tavallista liikkumista ei ole laisinkaan, koen tärkeämmäksi keskittyä siihen kuin käydä kerran viikossa “suorittamassa“ liikuntaa.

Itse koen, että omalla kohdallani se todellinen motivaatio liikuntaan syntyy kuitenkin vasta siitä kovemmasta, suunnitelmallisemmasta ja aktiivisemmasta treenistä - koska sen myötä oma kehittyminen on paljon helpompi huomata ja kehittyminen taasi motivoi treenaamaan lisää, haastamaan, kokeilemaan ja uskaltamaan. Onnistumisen elämykset onkin minulle yksi tärkeä tekijä liikkumisessa, joka vaikuttaa omaan mielialaan ja henkiseen hyvinvointiin elämän kaikilla osa-alueilla. Uskallan väittää, että todella monen muun kohdalla toimii sama mekanismi - kunhan vaan ensin päästään sinne asti, että liikunnasta voi tulla haastavampaa ja kehittävämpää (ja että löytyy se sinulle sopiva liikuntamuoto). Mutta totta on myös se, että aina se ei voi sitä olla. Välillä oleellisinta on perusasiat, raitis ulkoilma, läheisten kanssa vietetty aika, pidemmät yöunet ja esimerkiksi kivuttomuus arjessa. Silloin on tärkeää muistaa, että perusasiat ratkaisee. Ei paljonko nostat maastavedossa tai jaksatko juosta 10 kilometria tuntiin.

Terveysliikunnan ja terveyskunnon määritelmästä voi lukea lisää esim. täältä: https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00934

Antoisia liikuntahetkiä loppu vuoteen just sulle! <3

Oltiin viettämässä koko pääsiäinen mun vanhempien mökillä, koko mun perheen voimin. Paikalla oli siis mun sisko perheineen (puoliso + 6 v lapsi), veli perheineen (puoliso + 3kk vauva), toinen sisko, oma puoliso ja lapsi sekä mun vanhemmat. Oli ihanaa, oli kaoottista, oli palauttavaa.

Kotimatkalla tein kuitenkin yhden huomion omasta arjesta ja jaksamisesta. Aloin miettimään, että pitäisikö sitä laittaa jollekin Lahdessa asuvalle kaverille viestiä, että jos tultais meidän lapsen kanssa tässä viikolla joku päivä päiväkodin jälkeen vaikka käymään ja leikkimään. Sitten vilkaisin meidän kohta 2-vuotiasta, joka oli poikkeuksellisesti vedellyt sikeitä jo 1,5 tuntia kotimatkasta ja totesin, että vaikka hänkin nautti olostaan pääsiäismökillä valtavasti, on hän kyllä varmaan aika puhki tämän reissun jäljiltä. Ympärillä oli paljon ihmisiä, paljon tutkittavaa, uusia ärsykkeitä, hän oppi valtavasti uusia sanoja, juoksi serkun perässä, nukkui vähän huonommin ja vähemmän kuin normaalisti ja oli intopinkeänä menossa mukana ihan koko ajan. Ehkä nyt on parempi, että hän saa tämän viikon vaan asettua takaisin tavalliseen arkeen, olla päiväkodissa ja kotona perheen kesken ja keskittyä ihan perusjuttuihin. Katsotaan leikkitreffejä sitten joskus toiste.

Heti tän ajatuksen tultua mun mieleen tajusin, että miten harvoin tätä samaa osaa tehdä itsensä kohdalla? Tunnistan elämästäni kymmeniä tilanteita, joissa olen sopinut sitä sun tätä, kaikkea hauskaa ja ihanaa, sosiaalista ja virkistävää - ymmärtämättä etukäteen miten kuormittunut tulen viikon lopulla siitä kaikesta olemaan! Olen lähtökohtaisesti sosiaalinen ekstrovertti ja tykkään viettää aikaa ihmisten parissa. Mulla on monta ystäväpiiriä ja ajoittain kutsuja moneen suuntaan saattaa tipahdella aika tiuhaankin tahtiin (voi minua raukkaa :D), tulee brunsseja, babyshowereita, polttareita, synttäreitä, lounaita, lettukestejä, kävelyitä, mökkireissuja, viikonloppureissuja, leikkitreffejä ja ihan vaan rentoa hengailua - siis kaikkea aivan ihanaa! Lisäksi teen työtä, jossa sosiaalisuus korostuu ja jossa olen aina ihmisten keskellä, antamassa itsestäni ammattilaisena muille jotain - myös ihanaa! Tuppaa vaan unohtumaan, että kaiken sosiaalisen vastapainoksi tarvitsen myös tasaista arkea, yksin (tai perheen kanssa) oloa ja ihan mun omia juttuja ilman sovittuja menoja ja aikatauluja. Tilanteenhan yleensä huomaan vasta sitten, kun rajat on jo ylitetty ja ihmettelen miksi uni ei tule, kroppa käy kierroksilla, ajatuksen juoksu ei pysähdy, päätä särkee ja jotenkin ihmeellisesti väsyttääkin koko ajan. Kun enhän minä edes ole stressaantunut eikä töissäkään ole mitään kiirettä!

Miten sitä siis muistaisi pysähtyä ennakoimaan omaa kapasiteettiaan “ihan vain“ itsensä näkökulmasta, ei jonkun toisen tarpeiden vuoksi? Että nyt oli aivan ihana viikonloppu, mutta olihan siinä myös säätämistä ja hermoärsykettä, melua, melskettä ja tekemistä, nukuinkin vähän huonommin ja vähemmän kuin kotona ja ylipäätään ympärillä on koko ajan ollut ihmisiä. Olisiko järkevää rauhoittaa tulevan viikon vapaa-aika rennolle kotona olemiselle ja palautumiselle, rutiineille ja arjelle? Sen sijaan, että sopii lisää sosiaalisia menoja sinne sun tänne ja väsyttää itsensä jo etukäteen pelkällä aikataulutuksen ja logistiikan järjestämisellä.

Uskon, että mun kohdalla asian äärelle pysähtymiselle on vielä tarvetta, vaikka tätä on jossain määrin lapsen kautta (ja toki myös uupumukseni) tullut jo tehtyäkin. Olen myös huomannut, että työajan rajaaminen on ollut lapsen saannin jälkeen todella paljon helpompaa. Kun haen lapsen päiväkodista - haluan keskittyä lopun iltaa häneen, en vastailla sähköposteihin tai wa-viesteihin. Mutta miksi sitä vapaa-aikaa ja rauhoittumista arvottaa riittävän korkealle vasta lapsen kautta? Miksi aikaisemmin työhommat saattoi helposti venyä iltaan, sosiaalisia menoja saattoi olla joka viikko useampia ja “kyllähän minä voin tossa välissä vielä tämän tehdä ja tuolla käydä“, jos oli pienikin rako päässyt jäämään kalenteriin. Ei varsinaisesti ihmetytä, että ajoin itseni uupumukseen.

Oma hyvinvointi, oma aika, palautuminen ja rentoutuminen on ihan yhtä tärkeää myös ilman lapsia. Tämä olkoon muistutus kaikille teille lapsettomille: On ok (ja tarpeellista) sanoa ei myös kivoille jutuille, rajata työaikaa, olla vastaamatta viesteihin tai sähköposteihin (on ne sitten työhön tai vapaa-aikaan liittyviä) 24/7 ja olla osallistumatta kaikkeen vaikka kalenteri näyttäisikin siltä, että tavallaan siellä aikataulussa on rako just tuohon aikaan… Sun hyvinvointi (niin fyysinen kuin henkinen) on tärkeää ja arvokasta - arvota se niin korkealle kuin mihin se kuuluu, sä ansaitset olla tavoittamattomissa ja olla vain itseäsi varten juuri siinä hetkessä, ilman ulkoisia paineita ja ärsykkeitä. Pidä itsestäsi huoli vaikkei sulla olisikaan jälkikasvua pakottamassa sua irtautumaan työstä tai muista elämän aalloista <3

Ja toki meille perheellisille: Mitä, jos suhtautuisit omaan palautumiseen kuten suhtaudut lapsesi palautumiseen? Moni varmasti priorisoi lapsen päivärytmin, ravintorikkaan ruoan, riittävän ulkoilun, riittävän unen saannin ja rajaa ruutuaikaa - mutta tehdäänkö me samat asiat itsellemme? Priorisoi oma hyvinvointisi yhtä korkealle kuin lapsesi (tai ainakin heti perään hyvänä kakkosena) - kukaan ei voi pitää huolta toisista, jos itse voi huonosti <3

Tällaista ajatuksen virtaa näin pääsiäisen jälkeen :)

Treeniä vai terveysliikuntaa?

Hyvinvoinnin priorisointi