Treeniä vai terveysliikuntaa?

Treeni, terveysliikunta, hyötyliikunta, liikunta. Minkälainen liikunta nyt oikeasti kehittää ja on meille tavallisille ihmisille hyväksi? Mulla on tunne, että aika moni kokee, että treenin pitäisi olla jotenkin tosi intensiivistä, kovaa ja haastavaa ja että treenata pitäisi sitten ainakin viisi kertaa viikossa, jotta se voisi kehittää ja olisi oikeasti ”hyödyllistä”. Sitten homma kaatuukin monesti jo täysin epärealistisiin tavoitteisiin - tulee pettymyksiä, kun ”en pystynytkään sitoutumaan treeneihin” tai ”kroppa ei kestänytkään treeniä” ja pettymykset taas johtavat herkästi liikunnan lopettamiseen tai siihen, että kroppa laittaa stopin liialliselle kokonaiskuormalle, vaikka intoa vielä riittäisikin. Kun kyseessä on monesti aivan liian kovaa ja korkealta aloittaminen, vääriin asioihin keskittyminen tai arjen kokonaisuuden huomioitta jättäminen, jotka lopulta johtaa takaisin lähtötilanteeseen - liikkumattomuuteen.

Mä kysynkin monesti aina asiakkailtani ohjelmaa tai ohjelmointia suunnitellessani, että mikä on AIDOSTI realistinen treenimäärä viikossa ja AIDOSTI realistinen yhden treenin kesto juuri tähän hetkeen ja elämäntilanteeseen? Lisäksi haastattelen kattavasti muutoin elämäntavoista ja liikunnan harrastamiseen vaikuttavista asioista, kuten sairaudet, lääkitykset, liikuntatausta, arkiliikunnan määrä, työnkuva, unenlaatu, stressitasot ja elämäntilanne. Se mikä on kenellekin KEHITTÄVÄÄ liikuntaa on siis todellakin yksilöllistä. Kova kuntoisen tulee treenata kovempaa kehittyäkseen, aloittelijan on järkevämpää keskittyä ensin hyvin tavallisiin arkisiin asioihin ja muutoksiin ennen kuin päästään käsiksi enemmän kehittävään harjoitteluun. Ja sitten päästään vielä sen kysymyksen äärelle, että mikä on oikeasti TARPEELLISTA, jos pohditaan terveyden näkökulmaa ja yleisesti hyvinvoinnin edistämistä ilman suuria liikunnallisia tavotteita.

Onko kaikkien meidän tarpeen treenata aina kohti jotakin? Tavoitteellisesti? Mielestäni ei. Mutta tietynlainen liikkuminen on mielestäni jokaisen yksilön velvollisuus. Ei vain itseään ja läheisiään kohtaan, vaan myös toimivaa yhteiskuntaa ja terveydenhuoltoa ajatellen. Jo nyt liikkumattomuus aiheuttaa valtavan kustannuserän perusterveydenhuollolle, kun elintapasairaudet ja tuki- ja liikuntaelinsairaudet, joita voisi ennaltaehkäistä sekä hoitaa hyvinkin simppeleillä perusasioilla, kuormittavat terveydenhuoltoa ja aiheuttaa valtavan määrän esimerkiksi sairauspoissaoloja (jotka jälleen aiheuttavat valtavia kulueriä). Siksi jaksan ihmetellä, miksi liikuntapalvelut kuuluvat edelleen alv-piiriin (moni hyötyisi edullisesta liikunnasta huomattavasti enemmän kuin alv 0% kantaan kuuluvasta hieronnasta). Mutta etten rönsyile liikaa, palataan aiheeseen. Miten kannattaa liikkua, jos haluaa pitää itsestään huolta ilman suurempia liikunnallisia tavotteita?

Kuva: Jyri Sulander

Oleellista liikuntaa aloittaessa on keskittyä ensin perusasioihin. Minkälaista arki on ja miten arjessa liikutaan? Ei kannata hypätä intohimoisesti crossfit-harjoitteluun, jos ei ole vuosiin harrastanut lainkaan liikuntaa, eikä kannata alkaa juosta neljää kertaa viikossa, jos et ole aiemmin juossut edes kerran kuukaudessa. Aika harvan keho kestää sellaista kuorman kasvua kertaheitolla (mitä enemmän ikää sitä vähemmän kroppa kerralla kestää…valitettavasti). Kaiken taustalla on peruskunto, joka monien kohdalla olisi kehitettävissä ja/tai vähintäänkin ylläpidettävissä ihan tavallisella arkiliikunnalla. Usein myös kovaa ja paljon treenaavien kanssa käyn keskustelua hyötyliikunnasta - melko tyypillistä tuntuukin olevan, että ne, joiden kroppa ja hermosto kestää kovaa treeniä, liikkuvat todella monipuolisesti myös muutoin arjessaan. Peruskuntoa ja kehon toimintakykyä ylläpidetään siis myös liikkumalla arjessa paikasta toiseen, eli kevyttä, terveyttä edistävää liikuntaa tulee todennäköisesti yhtä paljon kuin sitä intensiivistä, kovemman sykkeen tai isomman kuorman harjoittelua. Toki myös intensiivisen harjoittelun tulee olla järkevästi mietittyä, jotta kuorma ei kasva liian kovaksi, peruskuntoharjoittelun pitää olla osa myös treenikokonaisuutta ja elämän perusasioiden tulee olla kunnossa, jotta keho sekä hermosto pääsee myös palautumaan riittävästi (tiesitkö, että paremman peruskunnon on todettu myös edistävän palautumista yleisesti arjessa?). Ravitsemuksesta puhumattakaan, mutta jätän sen aiheen siihen paremmin perehtyneille.

Vaikka minä(kin) monesti puhun voimaharjoittelusta ja järkevästä, progressiivisesta (nousujohteisesta) harjoittelusta, kehittymisestä, edistymisestä ja uuden oppimisesta liikunnan yhteydessä, fakta on kuitenkin se, että kaikenlainen liikunta - siis ihan mikä tahansa - on aina terveydelle hyväksi. Aina on parempi valita kävelyllä käyminen kuin sohvalle jääminen, on parempi lähteä tanssitunnille (tai laittaa hyvä biisi soimaan ja tanssia sydämensä kyllyydestä sen yhden kappaleen verran) kuin istua läppärin äärellä, on parempi tehdä 10 minuutin kehonpainojumppa olohuoneessa kuin skipata liikunta kokonaan. On parempi käydä työpäivän jälkeen vaikka pyörällä kilometrin päässä ruokakaupassa, kuin väsyneenä tehdä sama reissu autolla.

Kuva: Marika Iivari

Fakta on myös se, että meidän nykypäivän hyvin passiivinen elämäntyylimme (etenkin, jos työ on passiivista, esim. päätetyötä) heikentää terveyttä ja että passiivisuuden ”korvaamiseksi” ei terveyden näkökulmasta riitä se, että käy kerran viikossa tunnin liikkumassa. Paikoillaan oloa on vaan liian paljon. Tämän(kin) takia suurempaan rooliin terveyden näkökulmasta astuu hyötyliikunta. Kevyt arkinen liikkuminen ja kehon käyttäminen osana tavallista elämää, päivittäin - se on kaikkein merkityksellisintä. Kauppakassien kantaminen, portaiden kiipeäminen, kävellyt askeleet, ylämäen kiipeäminen ja alamäessä vauhdin jarruttelu, pihatöiden tekeminen, lasten kanssa pulkkamäessä riehuminen. Ei se paljonko nostat rautaa kerran viikossa, jos muuten istut paikoillasi.

Arkiliikunta on myös se, joka opettaa mahdollisille lapsillesi aktiivista elämäntapaa: Kuljetteko päiväkotiin, ruokakauppaan tai kavereiden luokse kävellen tai pyörällä vai autolla? Onko teidän yhteistä ajanviettoa ehkä jokin yhdessä liikkuminen tai vaikka luontoon tutustuminen vai kotona, sisällä leikkiminen? Ne on niitä terveyden kannalta tärkeitä, monta kertaa viikossa toistuvia liikuntahetkiä, joilla on isompi merkitys terveyteen ja hyvinvointiin kuin moni uskoo tai tulee ajatelleeksi. Toki se varsinainen “treenaaminen“ (mitä se kenellekin sitten on) edistää terveyttä ja toimintakykyä aina vielä arkiliikuntaakin enemmän, mutta jos arkiliikuntaa ja tavallista liikkumista ei ole laisinkaan, koen tärkeämmäksi keskittyä siihen kuin käydä kerran viikossa “suorittamassa“ liikuntaa.

Itse koen, että omalla kohdallani se todellinen motivaatio liikuntaan syntyy kuitenkin vasta siitä kovemmasta, suunnitelmallisemmasta ja aktiivisemmasta treenistä - koska sen myötä oma kehittyminen on paljon helpompi huomata ja kehittyminen taasi motivoi treenaamaan lisää, haastamaan, kokeilemaan ja uskaltamaan. Onnistumisen elämykset onkin minulle yksi tärkeä tekijä liikkumisessa, joka vaikuttaa omaan mielialaan ja henkiseen hyvinvointiin elämän kaikilla osa-alueilla. Uskallan väittää, että todella monen muun kohdalla toimii sama mekanismi - kunhan vaan ensin päästään sinne asti, että liikunnasta voi tulla haastavampaa ja kehittävämpää (ja että löytyy se sinulle sopiva liikuntamuoto). Mutta totta on myös se, että aina se ei voi sitä olla. Välillä oleellisinta on perusasiat, raitis ulkoilma, läheisten kanssa vietetty aika, pidemmät yöunet ja esimerkiksi kivuttomuus arjessa. Silloin on tärkeää muistaa, että perusasiat ratkaisee. Ei paljonko nostat maastavedossa tai jaksatko juosta 10 kilometria tuntiin.

Terveysliikunnan ja terveyskunnon määritelmästä voi lukea lisää esim. täältä: https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00934

Antoisia liikuntahetkiä loppu vuoteen just sulle! <3

Parempaa kuntoa vai parempaa mielenterveyttä?

Liikunta on aina ollut osa minua. Lapsena mielummin juoksin paikasta toiseen kävelemisen sijaan, koska kuka jaksaa edetä niin hitaasti? Kiipeilin, temppuilin, juoksin ja riehuin. Oli liikuntaharrastuksiakin, mutta ison osan varhaislapsuudestani vain yksinkertaisesti liikuin liikkumisen ilosta. Aloitin luistelun ensimmäisen kerran 3-vuotiaana, mutta kun 5-6-vuotiaana minut olisi siirretty kilpailemiseen valmistavaan ryhmään, kieltäydyin enää menemästä harjoituksiin. Palasin luistelun pariin jälleen omasta tahdostani 8-vuotiaana - tällöin päädyin luistelukoulun kautta Espoon jäätaitureiden “miniminori“ (nykyinen minori) muodostelmaluistelujoukkueseen. Sen jälkeen treeninmäärä kasvoi vuosi vuodelta luistelun parissa, mutta edelleen juoksin, kiipeilin ja temppuilin myös vapaa-aikani.

Nuorena aikuisena liikunnasta tuli luontevasti myös ammattini. En ollut koskaan etukäteen ajatellut niin, vähän vaan ajauduin opiskelemaan liikuntaa Haaga-Helian ammattikorkeakoulun Vierumäen yksikköön ja vielä opintojen läpi ajattelin etten tule jäämään tälle alalle, mutta tehdään nyt tutkinto loppuun ja mietittään sitten mitä oikeasti haluan tehdä (ah, aika ennen korkeakoulujen ensikertalaiskiintiöitä). Toisin kävi. Päädyin liikunta-alalle täysipäivisiin hommiin ja vaikka jatkoin sieltä manuaaliterapian maailmaan (ensin hierojakoulu sitten osteopatiaopinnot) niin liikunta pysyi mukanani ammatin muodossa koko ajan. Samoin oma treenaaminen. Kävin salilla ja juoksin, jonka lisäksi ohjasin monta tuntia viikossa ryhmäliikuntaa, joten liikunnan määrä oli jossain elämänvaiheessa todella valtava.

2018, ryhmäliikuntaa ja crossfittiä. Kuva: Jasmin Ketola

Suurin käännekohta tälle elämäntavalle tuli syksyllä 2019, kun mursin yhden sormen ja samalla laitoin kaikki oikean käden nivelsiteet tuusannuuskaksi lumilautaonnettomuudessa. Käsi oli täysin toimintakyvytön sormenpäitä myöden ja kuntoutusprosessista tulikin vammaan nähden yllättävän pitkä. Neljän kuukauden kuntoutuksen jälkeen sormi jouduttiin vieäl leikkaamaan ja kuntoutus jatkui vielä pari kuukautta leikkauksen jälkeen. Jälkikäteen katsottuna pelkkä käsivamma ei olisi vaatinut liikunnan lopettamista. Taustalla oli myös pitkään kytennyttä väsymystä ja muistankin edelleen elävästi helpotuksen tunteen jonka koin kerätessänni itseäni yksi raaja kerrallaan Sveitsin alppien rinteestä. Kun totesin, että kaikki raajat liikkuu ja selvästi vain oikea käsi on nyt kunnolla rikki, tuumasin hyvin pian mielessäni “Ah. Pääsen lomalle. Tällä kädellä ei tehdä hetkeen töitä”. Surullista, että ihan oikeasti ensimmäinen ajatus tuollaisen onnettomuuden jälkeen oli helpotus siitä, että pääsee hetkeksi tauolle kaikesta. Käsi oli niin ilmiselvästi palasina, että tiesin että manuaaliterapiaa tällä ei tulla hetkeen tekemään, joten tavallaan olisi ollut turhaa jäädä voivottelemaankaan. Oletin toki tässä vaiheessa, että puhutaan viikoista - ei kuukausista - poissa työelämästä. Onneksi oli (ja on edelleen) hyvät vakuutukset, muuten kriisi olisi ollutkin vähän toisenlainen.

Jäin väsymykseni ja rikkinäisen käteni kanssa sairauslomalle. Jätin kaiken. Myös liikunnan. Kuukausia kului ja edelleenkään en liikkunut. Ajattelin, että palaan treenien pariin sitten, kun pystyn taas vapaasti tehdä kaikkea, ilman käden asettamia rajoitteita. Pääsin palaamaan töihin helmi-maaliskuussa -20, ehdin tehdä töitä kuukauden ja alkoi koronakriisi. Töitä ei ollut ja stressi, ahdistus ja henkinen kuorma kasvoi massiivisesti. Aikaa kului, voin koko ajan vain huonommin, unettomuus alkoi vaivaamaan, migreeni alkoi kroonistua ja se esti jälleen liikunnan harrastamista, jota tässä vaiheessa olin sitkeästi yrittänyt palauttaa arkeeni. Liikunnasta oli tullut yhtäkkiä migreenille herkkä triggeri, enkä myöskään tässä vaiheessa ymmärtänyt, että kuntoni puolen vuoden lepäilyn jäljiltä ei ollut sama - olisi pitänyt aloittaa huomattavasti kevyemmin eikä palata suoraan saman tasoiseen tekemiseen kuin ennen käsivammaa. Pahentuneen migreenitilanteen lisäksi kytevä uupumus ajoi kroppaani aivan piippuun. Vaikka treeni siinä hetkessä tuntui hyvältä, se saattoi tuntia myöhemmin paljastua aivan vääräksi valinnaksi. Olin aivan loppu, väsytti koko ajan, yöunet vain huononivat ja uupumus pääsikin täysin valloilleen pari vuotta myöhemmin. Päädyin osittaiselle sairauslomalle ja terapiaan. Pitkän työn jälkeen uupumus alkoi väistymään, tuli onnellinen raskaus, vanhempainvapaa ja ihan uudenlainen arki. Arki, jossa liikunta ei edelleenkään löytänyt omaa säännöllistä rytmiään. Liikunta oli edelleen isoin yksittäinen triggeri migreenille, jonka vuoksi jätin treenaamisen edelleen suosiolla taka-alalle. Aloinkin keskittymään enemmän arkiliikuntaan, johon vaunulenkit ja lapsen kanssa touhuilu oli täydellistä puuhaa <3

Kuva talvelta 2023-24, ulkoilua ja arkiliikuntaa <3

Vasta nyt tämän satunnaisen-säännöllisen treenaamisen & ajoittaisesti täysien treenitaukojen viedessä jo vuosia elämästäni, olen käsitellyt kokemuksiani, migreeniäni, mielenterveyttäni ja jaksamisen haasteitani liikunnan näkökulmasta. Miten isossa roolissa oman hyvinvointini romahtamisessa saattoikin olla se, että liikunta oli puolihuomaamatta karsiutunut arjestani lähes kokonaan ja fyysinen kuntoni oli päässyt romahtamaan? En ollut oikeastaan koskaan aktiiviliikkujana pohtinut liikunnan vaikutuksia mielenterveyteeni - ne oli vain automaattisia plussia fyysisen kunnon kehittymisen sivussa, joille en uhrannut ajatustakaan. En liikkunut voidakseni hyvin mieleltäni. Nautin itse liikkumisesta, nautin oman kuntoni haastamisesta, itseni äärirajoille viemisestä liikunnan keinoin ja uuden oppimisesta, kehittyminen lisäsi motivaatiota ja yksinkertaisesti se olo mikä kehossa oli, kun oli fyysisesti ehkä elämänsä kunnossa, on jotain mitä en osaa sanoin kuvailla. En ollut koskaan ajatellut, että itseasiassa se, mitä liikunta teki PÄÄLLENI saattoikin olla vielä merkittävämpää. Liikunta on huomaamattani ollut aina keinoni käsitellä ja purkaa stressiä, purkaa mielessä pyöriviä asioita, saada nollattua päätä, parantaa unenlaatua ja kaiken tämän myötä edistää kokonaisuudessaan hyvinvointiani. Se on vain tapahtunut automaattisesti, koska olen liikkunut. Ei tietoisena “stressinhallinnan työkaluna“.

Uskon, että parempi fyysinen kunto on myös yksi merkittävä migreeniä ennaltaehkäisevä tekijä. Tällä hetkellä, kun olen (omalla mittapuullani) hyvinkin huonossa fyysisessä kunnossa, tuntuu, että migreeni triggeröityy melko kevyestäkin tekemisestä. Raja on hiuksen hieno ja itselleni totuttu rajojen kokeilu, itseni haastaminen ja sitä kautta kunnon kehittäminen ovat asioita, joista voin vain haaveilla. Täytyisi osata ja malttaa rakentaa kuntoa to-del-la hitaasti, aivan pala kerrallaan, yhteen asiaan keskittyen. Vasta, kun pohjakunto alkaa olla kunnossa voi alkaa miettiä pykälää raskaampaa harjoittelua. Jaksan edelleen uskoa, että tämä voisi pitkässä juoksussa edistää migreenini tilannetta, koska kuten todettu - liikunnan terveysvaikutukset ovat niin paljon muutakin kuin vain “parempi kunto“. Tällä erää kombo raskaus + liikunnasta tiggeröityvä migreeni on ajanut minut taas tilanteeseen, jossa pyrin pysymään arjessa aktiivisena ja nautin luonnossa liikkumisesta, mutta kaikki varsinaisesti kuntoa kehittävä tekeminen saa jäädä odottamaan aikaa, kun voin lääkitä migreeniäni vapaammin.

Olisi äärimmäisen kiinnostavaa voida nähdä viimeiselle kuudelle vuodelle jokin rinnakkaistodellisuus, jossa kaikki muut asiat olisi mennyt kuten menikin, mutta liikunta oilsi pysynyt aktiivisempana osana arkeani. En missään nimessä tarkoita, että uupuneena ja elämän muiden kuormitustekijöiden kasvaessa tulisi jatkaa kovaa treeniä, kovalla volyymilla - päin vastoin. Mutta jos vaihtoehto täydelle passiivisuudelle olisi kuitenkin ollut arkiliikunnan ylläpitäminen ja kevyempi kuntoa ylläpitäcä liikunta, edelleen aidosti säännöllisenä osana elämää, olisiko vointini saattanut joiltakin osin olla toisenlaista? Olisiko uupumuksesta toipuminen voinut olla pykälää helpompaa, kun stressinhallintaan ja ahdistusoireiluun itselläni toimii fyysinen tekeminen? Olisiko migreeni voinut pysyä vähän paremmin kurissa, josa fyysinen kuntoni olisi pysynyt edes vähän paremmalla tasolla? Olisiko yöuneni voineet pysyä edes hieman parempina uupumuksesta huolimatta?

2025, Liikuntaa mielenterveys edellä <3 Kuva: Jyri Sulander

Tämähän on kaikki jossittelua, enkä ole harmissani, että asiat on mennyt niinkuin ovat. Kaikki omaan hyvinvointiin liittyvä (niin fyysiseen kuin henkiseen) on vienyt minua eteenpäin valtavasti, niin ammattilaisena kuin yksilönä. Olen saanut sukeltaa oman mieleni syvyyksiin ja kasvaa ihmisenä. Tämä on ainoastaan mieltä kutkuttavaa pohdiskelua ja vaihtoehtoisen todellisuuden havainnoimista.

Yhteenvetona tälle voisin todeta, että kaikkien kokemuksieni jälkeen liikunta on saanut uuden merkityksen elämässäni. Enää kyse ei ole vain fyysisestä kunnosta, omien rajojen koettelusta ja onnistumisen elämyksistä (vaikka ne ovat minulle edelleen tärkeitä syitä liikkua), vaan mielenterveydestä, jaksamisesta ja palautumisesta - joita aktiivinen elämäntapa voi edesauttaa merkittävästi. Pyrin pitää mielessä kuitenkin sen, että en ole enää 25-vuotias, olen kohta 35-vuotias, kehoni ei pysty enää luonnostaan samoihin asioihin kuin ennen. Lisäksi olen täysin erilaisessa elämäntilanteessa - enää en voi rytmittää arkeani työn, opintojen ja treenin ympärille, vaan työn, perheen, riittävän levon ja viimeisenä liikunnan. Prioriteetit ovat muuttuneet ja vuorokauden tunnit ovat rajallisemmat - vaikka kuinka joku väittäisi meillä kaikilla olevan “samat 24 tuntia vuorokaudessa“.

Jos siis sinulla on vaikeuksia lähteä liikkumaan, koita kaivella mielestäsi miten paljon se voi voikaan vaikuttaa sinun muuhun hyvinvointiisi. Ei ehkä ensimmäisellä lenkillä tai jokaisesta treenistä, mutta isossa kuvassa liikunnan terveysvaikutukset voivat olla hyvin merkittävät myös osana mielenterveyden hoitamista. Lähdetään hitaasti, rauhassa ja kuulostelen liikkeelle, rakennetaan kuntoa pala palalta, itselle sopivin keinoin.

Liikunnan iloa juuri sinulle, joka jaksoit lukea tänne saakka! <3

Hyvinvoinnin priorisointi

Oltiin viettämässä koko pääsiäinen mun vanhempien mökillä, koko mun perheen voimin. Paikalla oli siis mun sisko perheineen (puoliso + 6 v lapsi), veli perheineen (puoliso + 3kk vauva), toinen sisko, oma puoliso ja lapsi sekä mun vanhemmat. Oli ihanaa, oli kaoottista, oli palauttavaa.

Kotimatkalla tein kuitenkin yhden huomion omasta arjesta ja jaksamisesta. Aloin miettimään, että pitäisikö sitä laittaa jollekin Lahdessa asuvalle kaverille viestiä, että jos tultais meidän lapsen kanssa tässä viikolla joku päivä päiväkodin jälkeen vaikka käymään ja leikkimään. Sitten vilkaisin meidän kohta 2-vuotiasta, joka oli poikkeuksellisesti vedellyt sikeitä jo 1,5 tuntia kotimatkasta ja totesin, että vaikka hänkin nautti olostaan pääsiäismökillä valtavasti, on hän kyllä varmaan aika puhki tämän reissun jäljiltä. Ympärillä oli paljon ihmisiä, paljon tutkittavaa, uusia ärsykkeitä, hän oppi valtavasti uusia sanoja, juoksi serkun perässä, nukkui vähän huonommin ja vähemmän kuin normaalisti ja oli intopinkeänä menossa mukana ihan koko ajan. Ehkä nyt on parempi, että hän saa tämän viikon vaan asettua takaisin tavalliseen arkeen, olla päiväkodissa ja kotona perheen kesken ja keskittyä ihan perusjuttuihin. Katsotaan leikkitreffejä sitten joskus toiste.

Heti tän ajatuksen tultua mun mieleen tajusin, että miten harvoin tätä samaa osaa tehdä itsensä kohdalla? Tunnistan elämästäni kymmeniä tilanteita, joissa olen sopinut sitä sun tätä, kaikkea hauskaa ja ihanaa, sosiaalista ja virkistävää - ymmärtämättä etukäteen miten kuormittunut tulen viikon lopulla siitä kaikesta olemaan! Olen lähtökohtaisesti sosiaalinen ekstrovertti ja tykkään viettää aikaa ihmisten parissa. Mulla on monta ystäväpiiriä ja ajoittain kutsuja moneen suuntaan saattaa tipahdella aika tiuhaankin tahtiin (voi minua raukkaa :D), tulee brunsseja, babyshowereita, polttareita, synttäreitä, lounaita, lettukestejä, kävelyitä, mökkireissuja, viikonloppureissuja, leikkitreffejä ja ihan vaan rentoa hengailua - siis kaikkea aivan ihanaa! Lisäksi teen työtä, jossa sosiaalisuus korostuu ja jossa olen aina ihmisten keskellä, antamassa itsestäni ammattilaisena muille jotain - myös ihanaa! Tuppaa vaan unohtumaan, että kaiken sosiaalisen vastapainoksi tarvitsen myös tasaista arkea, yksin (tai perheen kanssa) oloa ja ihan mun omia juttuja ilman sovittuja menoja ja aikatauluja. Tilanteenhan yleensä huomaan vasta sitten, kun rajat on jo ylitetty ja ihmettelen miksi uni ei tule, kroppa käy kierroksilla, ajatuksen juoksu ei pysähdy, päätä särkee ja jotenkin ihmeellisesti väsyttääkin koko ajan. Kun enhän minä edes ole stressaantunut eikä töissäkään ole mitään kiirettä!

Miten sitä siis muistaisi pysähtyä ennakoimaan omaa kapasiteettiaan “ihan vain“ itsensä näkökulmasta, ei jonkun toisen tarpeiden vuoksi? Että nyt oli aivan ihana viikonloppu, mutta olihan siinä myös säätämistä ja hermoärsykettä, melua, melskettä ja tekemistä, nukuinkin vähän huonommin ja vähemmän kuin kotona ja ylipäätään ympärillä on koko ajan ollut ihmisiä. Olisiko järkevää rauhoittaa tulevan viikon vapaa-aika rennolle kotona olemiselle ja palautumiselle, rutiineille ja arjelle? Sen sijaan, että sopii lisää sosiaalisia menoja sinne sun tänne ja väsyttää itsensä jo etukäteen pelkällä aikataulutuksen ja logistiikan järjestämisellä.

Uskon, että mun kohdalla asian äärelle pysähtymiselle on vielä tarvetta, vaikka tätä on jossain määrin lapsen kautta (ja toki myös uupumukseni) tullut jo tehtyäkin. Olen myös huomannut, että työajan rajaaminen on ollut lapsen saannin jälkeen todella paljon helpompaa. Kun haen lapsen päiväkodista - haluan keskittyä lopun iltaa häneen, en vastailla sähköposteihin tai wa-viesteihin. Mutta miksi sitä vapaa-aikaa ja rauhoittumista arvottaa riittävän korkealle vasta lapsen kautta? Miksi aikaisemmin työhommat saattoi helposti venyä iltaan, sosiaalisia menoja saattoi olla joka viikko useampia ja “kyllähän minä voin tossa välissä vielä tämän tehdä ja tuolla käydä“, jos oli pienikin rako päässyt jäämään kalenteriin. Ei varsinaisesti ihmetytä, että ajoin itseni uupumukseen.

Oma hyvinvointi, oma aika, palautuminen ja rentoutuminen on ihan yhtä tärkeää myös ilman lapsia. Tämä olkoon muistutus kaikille teille lapsettomille: On ok (ja tarpeellista) sanoa ei myös kivoille jutuille, rajata työaikaa, olla vastaamatta viesteihin tai sähköposteihin (on ne sitten työhön tai vapaa-aikaan liittyviä) 24/7 ja olla osallistumatta kaikkeen vaikka kalenteri näyttäisikin siltä, että tavallaan siellä aikataulussa on rako just tuohon aikaan… Sun hyvinvointi (niin fyysinen kuin henkinen) on tärkeää ja arvokasta - arvota se niin korkealle kuin mihin se kuuluu, sä ansaitset olla tavoittamattomissa ja olla vain itseäsi varten juuri siinä hetkessä, ilman ulkoisia paineita ja ärsykkeitä. Pidä itsestäsi huoli vaikkei sulla olisikaan jälkikasvua pakottamassa sua irtautumaan työstä tai muista elämän aalloista <3

Ja toki meille perheellisille: Mitä, jos suhtautuisit omaan palautumiseen kuten suhtaudut lapsesi palautumiseen? Moni varmasti priorisoi lapsen päivärytmin, ravintorikkaan ruoan, riittävän ulkoilun, riittävän unen saannin ja rajaa ruutuaikaa - mutta tehdäänkö me samat asiat itsellemme? Priorisoi oma hyvinvointisi yhtä korkealle kuin lapsesi (tai ainakin heti perään hyvänä kakkosena) - kukaan ei voi pitää huolta toisista, jos itse voi huonosti <3

Tällaista ajatuksen virtaa näin pääsiäisen jälkeen :)

Mulla ja liikunnalla on parisuhdekriisi 💔

Mulla ja liikunnalla on parisuhdekriisi. Meillä ei ole ollut riittävästi yhteistä aikaa eikä iloisia hetkiä, sen sijaan meillä on kommunikaatiovaikeuksia, pettymyksiä, jatkuvia taukoja ja sitoutumattomia osapuolia. Onneksi meillä on koko mun elämän mittainen historia ja niin paljon hyviä yhteisiä kokemuksia, että tiedän, että tästäkin päästään yli ja me löydämme kyllä taas toistemme luokse!

Mun treenaaminen on ollut jo useamman vuoden tosi ailahtelevaa. Uupumus alkoi laittaa kapuloita rattaisiin jo 2020 ja sen jälkeen vuosiin on mahtunut täystaukoja, kevyttä arkiliikuntaa ja aktiivisempaa treeniä vaihtelevin suhdantein. Niin ja yksi raskaus ja uudenlainen arki, uudenlaisilla prioriteeteillä <3 Viime kesänä odotin tosi innolla työelämään paluuta ja olin luonut mielessäni upeita mielikuvia siitä, miten jatkossa treenaan ennen/kesken työpäivää ja näin ollen ehdin työajan ulkopuolella myös viettää aikaa kotona lapsen kanssa ja mahdollistamaan myös  (vanhempainvapaalla olevalle) puolisolle omaa aikaa. Mun kuvitelmat ei kuitenkaan ihan kohdanneet realiteettien kanssa ja töitä olikin vähän enemmän kuin olin ehkä mielessäni ajatellut. Yrittäjänä tää oli toki erittäin positiivinen ongelma ja etenkin hoitovapaan jälkeen otin myös lämmöllä vastaan kasvaneen tulotason ja priorisoinkin äkkiä työt enkä liikuntaa, matkaan mahtui myös pitkiä sairastelukierteitä ja imetyksen lopettamisen jälkeen pahentunut migreenitilanne. Syksy tuntui kaikkinensa melko raskaalta ja päätin keventää vähän työkuormasta alkuvuoteen – taas uusi mieletön suunnitelma siitä, miten saan arkeen aikaa omalle treenille, palautumiselle ja kaikenkaikkiaan itselleni ja hyvinvoinnilleni.

Kuva: Jyri Sulander

Tuli tammikuu, tuli tauti jos toinenkin, tuli yksi sormileikkaus ja mitänäitänyton. Helmikuu on jo päässyt pitkälle ja edelleenkään mulla ei ole liikuntarutiinia.  Ei niin minkäänlaista. Sen sijaan uuteen kaupunkiin muuttaminen tuntuu etäännyttäneen mut liikunnasta lähes täysin. Tuntuu työläältä selvitellä missä olisi saleja, minkälaisia saleja, miten pääsen sinne ja mitä kaikki maksaa. Sitten, kun vihdoin saa lähdettyä johonkin täytyy ihmetellä minne saa auton parkkiin, mistä mennään sisään ja mikä avainkoodi pitää syöttää minnekin, missä on pukuhuone, missä on yhtään mitään, ja niin – mitähän täällä nyt sitten tänään tekisi. Ja mikä on mulle hyvin poikkeuksellista: Treeni ei ole edes tuottanut mulle hyvää fiilistä! Treenaan lemppariliikkeitä, vaikka ne ei oikeestaan huvita, lasken toistoja, lisään painoja, teen rutiininomaisesti asioita, mutta ilman mitään fiilistä. Treenin jälkeen totean, että noh - tulipa nyt käytyä, vaikkei tästä nyt jäänyt oikein käteen muuta kuin korkeintaan huono fiilis siitä, että miten tämä nyt tuntuukin näin vaikeelta.   

Mun onnekseni, liikunta on tarjoillut mulle elämänvarrella niin paljon iloa, onnea, onnistumisia, elämyksiä, ystävyyksiä, hyvää fiilistä, henkistä tasapainoa, stressinhallintaa, parempia yöunia ja kaiken kaikkiaan HYVINVOINTIA, että mä tiedän, että se kyllä vielä löytyy. Tiedän, että just nyt meillä on vähän vaikea hetki ja mun täytyy ehkä kokeilla väilllä jotain uutta – ehkä kokonaan uusia lajeja (esim. aikuisten yleisurheilukoulu, uimakoulu ja voimistelu kiinnostaa!), mutta lopettaa ei kannata. Jokainen liikuttu minuutti on hyväksi mun terveydelle – vaikka sitten epäsäännöllisesti ja ei aina niin hyvällä fiiliksellä. Ainakaan en ole niin kaukana rutiinien syntymisestä kuin olisin, jos en lähtisi ollenkaan. Vaikka vähän väliä ollaan jossain taudissa tai mun migreeni riivaa sellaisella raivolla että liikkumaan ei tarvii edes ajatella lähtevänsä ja tuntuu, että rutiiniksi tätä ei voi kutsua vielä aikoihin. Tämä on vaihe (kuten lapsiarjessakin kaikki tuntuu olevan :D), joka menee ohi. Joskus arki mahdollistaa taas selkeämmät rutiinit, jotka ei katkea joka viikkoa jostakin syystä X, silloin liikunnasta on mahdollista tulla taas tapa, osa arkea, jota ei edes kyseenalaista. Silloin liikunnalla on myös mahdollisuus tarjota mulle taas onnistumisen elämyksiä, hyvää fiilistä ja tasapainoa.

Esimerkki liikunnan tarjoamista iloista vuosein saatossa: Ihmiset <3 Ja esimerkiksi tää ihana yhteistyö Népran kanssa! Kuva: Julius Töyrylä

Kaikki tämä saa mut miettimään kaikkia niitä ihmisiä, joilla EI OLE näitä kokemuksia liikunnasta. Jotka eivät ole olleet lapsena luonnostaan liikunnallisia, eivät ole harrastaneet nuorena aktiivisesti jotain lajia ja saaneet sen tuomia yhteenkuuluvuuden, onnistumisten ja pettymysten tunteita ja kokemuksia, eivät ole tykänneet koululiikunnasta vaan päinvastoin mahdollisesti saanut sieltä pelkkiä huonoja muistijälkiä liikkumisesta. Jos minulle – liikunnan ammattilaiselle, aktiiviselle henkilölle, jolle liikunta on aina ollut asia, jossa olen hyvä, jossa onnistun ja joka pääsääntöisesti kohottaa mun itsetuntoa ja fiilistä – kipuilen liikunnan säännöllisyyden, tauon jälkeen liikunnan pariin palaamisen ja hyvän fiiliksen löytämisen kanssa, niin miten – MITEN – pääsevät liikunnanmakuun ne joille tämä ei ole luontaista? Työtä, tahtoa ja päättäväisyyttä täytyy olla to-del-la paljon enemmän, kun muistissa ei ole hyviä kokemuksia treenaamisesta eikä harjoittelu varmasti tunnu aloittavalle liikkujalle ihanalta ja mukavalta “itsensä haastamiselta“ - päin vastoin. Nostan hattua jokaiselle aikuisena liikunnan aloittaneelle ja siihen (ja itseensä) sitoutuneelle. Te olette rautaa! Nostan hattua myös jokaiselle pikkulapsiarkea elävälle, jotka saatte kaiken tämän kaaoksen ja hässäkän keskellä rakennettua omaa hyvinvointianne tukevia rutiineja arkeen ja väistämättä koittavien taukojen jälkeen palaatte sitkeästi niiden pariin. Nostan hattua myös itselleni, että liikun vaikkei se tällä hetkellä ole euforista itsensä ylittämistä ja vaatii minun mittapuullani vähän enemmän eforttia kuin jossain toisessa hetkessä.  

Isossa kuvassa tiedän, että liikunta on edelleen osa minua ja elämäntapani. Vaikka treeni on ehkä vähän epäsäännöllisen säännöllistä, niin säännöllistä kuitenkin. Sitkeästi palaan sen pariin jokaisen migreenikierteen, työrupeaman ja flunssan jälkeen. Ja sehän tässä kaikessa onkin avainasemassa – heittääkö hanskat tiskiin jokaisen vastoinkäymisen jälkeen vai jatkaako siitä mihin viimeksi jäi? Ja hei - tämän päivän treeni (josta jäi käteen siis vain se huono fiilis) ruokki ainakin mun luovuutta ja synnytti tämänkin tekstin, joten - ei huono sekään!

Näillä ajatuksilla kevättä ja aktiivisempaa arkea kohden <3

Migreenin analysointi - uhka vai mahdollisuus?

Jos pitäisi yksi uudenvuoden lupaus tehdä niin olisikohan se kenties se, että lopettaisin migreenin ylianalysoinnin ja vihdoin (lähes 30 vuoden jälkeen) hyväksyisin sen tosiasian, että kyseessä on neurologinen sairaus, ei itse aiheutettu ongelma.

Aloitin pitkän pohdinnan ja monien lääkkeettömien hoitokeinojen kokeilemisen jälkeen uudestaan estolääkityksen. Kohdallani migreenin estohoito aloitettiin verenpainelääkityksellä, koska olen saanut siitä apua aikaisemmin. Olen lopettanut aikaisemmat estolääkitykset raskauden ja imetyksen myötä, mutta nyt imetyksen päätyttyä muutama kuukausi sitten, on myös migreeni ottanut uusia kierroksia. Imetyksen lopettaminen onneksi myös mahdollistaa taas monipuolisemmin erilaisten lääkitysten kokeilemista.

Tällä kertaa estolääkitys toimi aivan naurettavan hyvin! Aloitin sen eräänä torstaipäivänä, jonka jälkeen nautin 2,5 viikkoa TÄYSIN kivuttomista päivistä. Ei migreeniä, ei edes tensiopäänsärkyä. Kunnes tällä viikolla – tsadam – migreeni hiipi taas päälle. Samana iltana alkoi kuitenkin myös menkat, joten huokaisin siltä osin helpotuksesta – selkeä triggeri kohtaukselle, jota harvoin saa estolääkityksellä kuriin. Kunnes kaksi päivää myöhemmin – uusi kohtaus. Kumpikaan ei ollut kovia kohtauksia, mutta kohtauksia kuitenkin, väsymyksineen, niskakipuineen, huonoine yöunineen ja epämääräisine huonovointisuuksineen. Nyt mieleen alkoi jo heti hiipiä kauhukuvat… mitä jos tämä on alkusoittoa estolääkityksen tehon hiipumisesta? Mitä, jos estolääke ei tarjoakaan minulle pitkäaikaista apua? Miten jatkan migreenin hoitoa seuraavaksi, jos tämä ei olekaan minulle toimiva lääkitys? Sen jälkeen alkoi analysointi: ”Mitä tein tällä kertaa väärin, kun taas olen saanut migreenin päälle?”  

Voisikohan johtua näistä menkoista? Vai oliko se eilinen yhden viinilasillisen juominen kuitenkin liikaa? Olenkohan syönyt jotain väärää, joka laukaisee kohtauksen? Olikohan aamuinen salille lähtö kuitenkin virhe? Olikohan mulla vääränlaiset urheiluliivit tänään päällä (Kyllä. Tämä on itseasiassa yllättävän yleinen migreenin triggeri)? Nukuinkohan huonossa asennossa? Onkohan mulla kuitenkin stressiä vaikken itse ole huomannut? Vai purkautuisiko nyt muuton aiheuttama stressi? Olenko taas purrut hampaita yhteen? Ollut liikaa puhelimella? Vai olenko syönyt liian epäsäännöllisesti huonosti? Vai, vai, vai? 

Mitäpä jos vaan hyväksyisin, että sairastan neurologista sairautta ja sen laukaisevat tekijät eivät tosiaan ole analysoitavissa ja sen myötä eliminoitavissa. Vaikka migreenin hoidossa oleellista on oppia tuntemaan omia migreeniä triggeröiviä tekijöitä, ylläpitää säännöllisiä ja terveellisiä elämätapoja, välttää stressiä ja viettää mahdollisimman vähän ruutuaikaa – ei silti jokaista kohtausta pysty poissulkemaan. Vasta oikeastaan nyt parin viikon hengähdystauon jälkeen tajuan, miten älyttömän kuormittavaa onkaan tämä jatkuva analysointi ja itsesyytökset. Vie hirveästi kapasiteettia ja energiaa ensinnäkin kärsiä kivusta ja kaikista mahdollisista muista migreenin oireista, mutta vielä se, että päivittäin miettii missä nyt mentiin vikaan, mikä vaikutti mihinkin, mikä oli liikaa tai liian vähän, mitä olisi voinut tehdä toisin ja miten tässä taas näin kävi?

Niinpä mietinkin, että uuden vuoden lupauksena voisi olla aiheellista päättää lopettaa jokaisen kohtauksen analysointi. Jonkinlaisen migreenipäiväkirjan pitäminen voi olla hyödyllistä ja auttaa löytämään apukeinoja pitkässä juoksussa, mutta jatkuva oman toiminnan arvioiminen harvoin ainakaan vähentää stressiä ja sen myötä auttaa tilannetta. Otin siis lääkkeet, join kofeiinia, lepäsin mitä pystyin ja jatkoin päivääni eteenpäin. Pidän silti edelleen sormet ristissä sen suhteen, että tämän viikon kohtaukset olisivat poikkeuksia ja hormonaalisista keikahduksista johtuvia – ei merkkejä siitä, ettei estolääkitys olisi minulle toimiva. Ja menen tänään ajoissa nukkumaan. Enkä juo viiniä.  

Ihania joulun ja uudenvuoden välipäiviä! Toivottavasti ne on teilläkin yhtä rentoja, aikatauluttomia ja jopa tylsyydessä vellovia kuin meillä. Se tekee sielulle hyvää <3

Liikunta - säännöllisen epäsäännöllisen elämäntapa?

Terveisiä sängyn pohjalta! Syyskuu hurahti käytännössä kokonaan sairastellen. Ensin yksi kokonainen viikko kovan flunssan kourissa kotosalla, sen jälkeen paluu töihin mielestäni jo tervehtyneenä. Kehoni oli kuitenkin toista mieltä ja viikkoa myöhemmin alkoi paine kertymään uudestaan päähän ja sain jälkitautina poskiontelontulehduksen. Lääkärin luvalla ja antibioottikuurin siivittämänä painelin kuitenkin töitä ja taaperoarkea ihan normaaliin tahtiin, kunnes lähes neljä viikkoa kestänyt oireilu meni niin pahasti korvien väliin, että varasin itselleni uuden lääkärin (jossa itkin turhautumistani - olenhan sairastellut koko tämän vuoden aivan poikkeuksellisen paljon ja poikkeuksellisen kovia & pitkäkestoisia tauteja) ja peruin viikon loput työt. Mitään kikka kolmosta lääkärillä ei ollut tarjota, mutta ilmeisesti minun piti käydä ihan lääkärissä saakka kuulemassa käsky: “Lepää nyt hetki hyvä nainen“. Niinpä olen pyhittänyt tämän loppuviikon sängyssä loikoilulle, netflixille, puhelimen turhalle selailulle ja torkkumiselle.

Sen enempää omaa sairastelukierrettäni möyhimättä on ajatukset jo toiveikkaasti kääntyneet kohti liikunnan pariin palaamista. Olen siis ollut reilun kuukauden täysin treenaamatta. Keväällä, kun treeniä tauotti jo kolmatta kertaa joku sitkeä tauti olin välillä aivan maani myynyt. Enkö ihan tosiaan koskaan pääse kunnolla treenirytmiin tai voi asettaa itselleni mitään liikunnallisia tavoitteita, kun aina muutaman viikon jälkeen koko homma menee reisille jonkun taudin takia ja aina saa “aloittaa alusta“ tautien jälkeen? Alkuvuodesta julistin somessakin 10 viikon kestoista peruskestävyyslenkkeilykauttani, jonka treenit jaoin aina lenkin jälkeen muillekin käytettäväksi. Tavoitteena oli siis juosta pk-lenkki viikossa, kymmenen viikon ajan. Projekti kesti lopulta 22 viikkoa. Jo silloin kuitenkin mietin, että mitä sitten? Tärkeintä liikunnallisessa elämäntavassa ei ylipäätään ole tietyn aikaa kestävät “sprintit“ ja “haasteet“ vaan nimenomaan se, että sitoutuu omaan hyvinvointiinsa ja sitä edistäviin asioihin pitkässä juoksussa. Toisin sanoen: vastoinkäymisistä ja tauoista riippumatta, liikunnan pariin palaa sitkeästi, joka kerta.

Kuva: Marika Iivari

Olen muutenkin miettinyt mitä tarkoittaa “aloittaa alusta“? Kuntotaso (niin lihas- kuin aeorbinenkin) ehtii kyllä rapistua ihan urakalla neljän viikon aikana, mutta onko se silti alusta aloittamista? Jo se, että “palaat“ jonkun lajin pariin, sen sijaan, että “aloitat” jonkun lajin, ovat kaksi täysin eri asiaa. Meillä, ei ammatiksemme urheilevilla (eli ns. kuntoliikkujilla), kun on elämässä myös muita, usein tärkeämpiä ja aikaa vieviä prioriteettejä kuin liikunta. Milloin työkiireet tulevat esteeksi, milloin oma tai lapsen sairastelu. Joskus ei myöskään yksinkertaisesti kaiken kiireen keskellä jaksa. Se on tosi ok ja kuuluu elämään. Harva niin kutsuttuja ruuhkavuosia elävä pystyy priorisoimaan liikuntaa täydellisesti. Silloin täytyy vain hyväksyä se, että jokainen liikuttu kerta ja aktiivinen päivä on kotiin päin. Ja antaa itselleen kiitosta joka ikisestä kerrasta, kun tauon jälkeen kaivaa itsensä takaisin salille, lenkkipolulle tai minkä tahansa liikuntalajin pariin.

Tekstini tavoitteena on tänään muistuttaa teitä armollisuudesta ja siitä, että vaikka juuri nyt ei pystyisi sitoutumaan suuriin tavoitteisiin ja tuntuu, että omat treenit tyssäävät jatkuvasti milloin mihinkin esteeseen - ei se haittaa. Tärkeintä on liikkua silloin kun siihen on mahdollisuus. Kun liikunta on elämäntapa, siihen palaa kerta toisensa jälkeen, myös flunssien ja vatsatautien jäljiltä ja sille priorisoi aikaa siinä tavallisessa arjessa. Vaikka tuntuisi siltä, että joudut aina palata voimaharjoittelun kanssa pieniin painoihin ja kiivetä treeni kerrallaan kohti edellisen treenikauden painoja tai palata lenkkipolulla osittain kävelyn pariin, kehittäessäsi keuhkokapasiteettiasi taas sille mallille, että lenkit pystyy edetä kokonaan juosten. Yksikään treeni ei koskaan ole turha ja jokainen liikuttu minuutti on hyväksi sinun terveydellesi. Vaikka se olisi yksi treeni kahdessa viikossa, se on parempi kuin ei yhtään. Niin isossa kuvassa, kuin liikunnan tuomien välittömien positiivisten vaikutusten näkökulmasta (endorfiinit, unenlaatu etc). Ehkä suurempien tavoitteiden ja tasaisemman progression aika on joskus toiste. Nyt armoa, hyvää fiilistä ja liikuntaa sinun arkeesi sopivissa määrin <3

Ihanaa (ja toivottavasti tervettä) viikonloppua!

PS. Arvostan jokaista jättämättä jätettyä “Odotapa vain kun päiväkoti alkaa“ kommenttia :D

Yrittäjän päivä!

Tänään vietetään yrittäjän päivää! Samalla tajusin, että mä oon ollu yrittäjä 10 vuotta! What!? Väliin on mahtunut toki täysipäiväisiä opintoja, joiden ohessa oon tehnyt vaan vähän sivutoimisesti töitä, mutta silti. 10 vuotta on pitkä aika kohta 34-vuotiaan työurasta. Tästä ajasta viimeiset kuusi vuotta täysipäiväisesti yrittäen.

Mun matka yrittäjänä alkoi tammikuussa 2014, jolloin ohjasin ryhmäliikuntaa, tein kuntokeskuksella töitä esimiehenä ja otin vastaan hieronta-asiakkaita vastavalmistuneena urheiluhierojana. Silloin yrittäjyys ei varsinaisesti muuttanut mun elämää juurikaan. Työnkuva oli sama kuin ennenkin, mutta palkansaannin sijaan laskutin työstäni tuntihinnalla. Hierojaksi valmistuttuani tämä tuntui luontevalta jatkumolta uralleni.

Kuva: Jasmin Ketola / 2018, kun hyppäsin opintojen jälkeen täysipäiväiseen yrittäjyyteen.

Toimin edelleen yrittäjänä toiminimeni kautta, mutta lisäksi olen osakkaana HUH Helsingillä. Vastaan meidän liikuntapalveluista ja kuten oikeastaan me kaikki HUH:n omistajat, olen osana myös monessa muussa. En ollut oikeastaan koskaan harkinnut ryhtyväni “toiminimeä enempää“ yrittämään, mutta aloitettuani sopimusyrittäjänä HUH:lla syksyllä 2018 (vastavalmistuneena osteopaattina tällä kertaa) kävi hyvin pian ilmi, että sekä yrityksen perustaneiden Juhon, Tomin ja Tuukan että minun ajatukset hyvinvointipalveluista, moniammatillisesta yhteistyöstä ja liikunnan tärkeydestä osana laajempaa hyvinvointia kohtasivat, ja jo työhaastattelussa sanoitin sattumalta omaksi viiden vuoden haaveekseni vastaavanlaisen paikan kuin HUH Kamppi nykyään on. Kundeilla oli silloin Kampin toimipisteen uuden toimitilan etsintä jo täysillä päällä, joten sotkin lusikkani soppaan erinomaisella hetkellä. Oikeastaan jo tuosta hetkestä alkaen osakkuudesta aika ajoin tiputeltiin ajatuksia, mutta tosissaan asiaa lähdettiin edistämään vuotta myöhemmin, kun Kampin toimipiste oli jo perustettu ja liikuntapalvelut kaipasivat selkeästi juuri sen alan asiantuntijaa laittamaan pyöriä kunnolla pyörimään, tämän HUH:lle uuden aluevaltauksen parissa

Matka etenkään HUH:n omistajana ei ole ollut helppo. Lähdin siis mukaan osakkaaksi tammikuussa 2020, eli hetki ennen kuin p***a osui tuulettimeen ihan urakalla. Töitä tehtiin yli jaksamisen rajojen, taloudellisesti hädin tuskin selviytyen ja vastuu painoi harteilla niin kovaa, että moneen kertaan ehdin miettiä, että miksi mä ryhdyin tähän? Miksen vaan jatkanut toiminimeni kanssa hyvin sujunuttua (ja aika yksinkertaista) arkeani? Tilannetta ei helpottanut se, että alla oli jo 5kk sairauspoissaolo, kun olin murtanut käteni työreissussa Alpeilla syksyllä 2019. Tuntui siltä, että universumi näytti ihan henkilökohtaisesti juuri minulle keskisormea noin kolme vuotta putkeen. Uuvuin. Useaan kertaan pohdin, että pitäisikö vaan etsiä työpaikka. Liikunta-alan palkkaus vaan ei houkutellut ja osteopaattina taas ei työpaikkoja ole olemassa suomessa yhtäkään. Jatkoin siis yrittämistä. Ja onneksi niin. Nyt nimittäin ollaan taas uuden ja innostavan äärellä yrityksenä, mutta siitä lisää myöhemmin syksyllä…

Yrittäjänä oon saanut kaiken tämän lisäksi työskennellä myös muun muassa urheiluseuroille, yrityksille ja osana jalkapallon naisten A-maajoukkueen medical teamia. Koen, että yrittäjänä pystyn tarjota mun osaamista paljon laajemmalle kuin tyypillisesti yhteen työyhteisöön ja -ympäristöön sidottu työntekijä. Ja se jos joku sopii mun jatkuvaa muutosta ja uutta virikettä kaipaavalle luonteelleni!

Kuva: Marika Iivari / 2024

Kaikesta on kuitenkin tähän mennessä selvitty, jotain ehkä opittukin (vähintään omasta jaksamisestani, rajojen asettamisesta, palautumisesta ja uupumuksesta) ja matka jatkuu edelleen. Juuri nyt, vanhempainvapaalta työelämään palanneena, oon todella onnellinen mun yrittäjyydestä! Tuntuu, että oon saanut luotua just mun näköisen työnkuvan niin itselleni toiminimiyrittäjänä kuin myös isomman hyvinvointialan yrityksen johdossa. Saan tehdä monipuolista työtä, jossa olen edelleen kiinni “kentällä”, mutta myös suunnittelemassa isompia kokonaisuuksia.

Yrittäjyys voi siis olla stressaavaa, hankalaa ja kuormittavaa. Mutta se voi olla myös ihanaa, vapaata, luovaa, rentoa, joustavaa, innostavaa ja hauskaa! Yrittäjyys kasvattaa mua ammattilaisena, mutta myös ihmisenä. Se tarjoaa upeita onnistumisen elämyksiä, mahdollisuuden uuden innovointiin ja oman työnkuvan sekä -määrän muokkaamiseen omaan elämäntilanteeseen sopivaksi kokonaisuudeksi. Se on tuonut mun elämään upeita ihmisiä ja aivan ihania kohtaamisia - on ne ollut kertaluontoista tai pitkäksi, usean vuoden asiakas-, kollega- tai ystävyyssuhteiksi kasvaneita.

Vielä en ainakaan näkisi olevani työntekijä. Ehkä sekin päivä vielä koittaa, mutta just tällä hetkellä en vaihtaisi yrittäjyyttä mihinkään. Tänään yrittäjyys mahdollisti mun lopettavan työt jo puoleen päivään, pakkaamaan perheen autoon ja suuntaamaan mökille - terveisiä siis Lahden motarilta. Ihanaa yrittäjän päivää kaikille kanssa-yrittäjille alaan katsomatta!

<3 Leena

Hei mä kirjoitan!

Kääk! Hyvin kauan mielessä muhinut ajatus blogista on nyt vihdoin saatettu toteutuksen tasolle.

Ensimmäisen kerran muistan pohtineeni blogin aloittamista vuonna 2013, mutta silloin en oikein tiennyt mistä kirjottaisin ja idea jäikin hyvin ohimeneväksi, toisaalta säännöllisesti mieleen pulpahtavaksi ajatukseksi. Nyt, yli 10 vuotta myöhemmin, oon ollut aloittamassa tätä noin sata kertaa. Ja yhtä monta kertaa päättänyt, että ei sittenkään. Aina mieleen on hiipinyt pohdinnat siitä, että miksi ketään kiinnostaisi lukea mun juttuja? Netti on täynnä kaikenlaisia hyvinvointivaikuttajia ja valmentajia, miksi joku päätyisi just mun tekstejä lukemaan? Lukeeko kukaan edes blogeja enää kaikkien niiden nopeita dopamiineja tarjoavien kolmen sekunnin tiktok-videoiden ja kahden lauseen instagrampäivitysten seasta? Ja viimeisenä ajatus siitä, että olenko mä muka riittävän pätevä kirjoittamaan hyvinvoinnista? Tai kirjoittamaan ylipäätään? Äidinkielen opiskelukin, kun on rajoittunut lukion oppimäärään.

Kaikista näistä fiiliksistä huolimatta, oon kuitenkin kerta toisensa jälkeen päätynyt siihen, että mitä noilla millään on väliä? Mä nautin kirjoittamisesta. Nautin siitä niin paljon, että mulla loppuu lähes poikkeuksetta instagramin kuvateksteistä kirjainmerkit kesken. Kirjoittaminen on mulle myös tapa jäsennöidä ympäröivää maailmaa, ymmärtää omia kokemuksiani paremmin ja toteuttaa itseäni ja luovuuttani. Lopulta epäily “miksi kirjoittaisin?“ on siis vaihtunut toteamukseksi “miksi jättäisin kirjoittamatta?”. Jos ajan saatossa voin tarjota jollekin teksteilläni vertaistukea, empatiaa, ymmärrystä tai ahaa-elämyksiä omasta hyvinvoinnista tai elämästä ylipäänsä niin sehän on sitten kaikki vaan plussaa!

Pidän tätä kuitenkin vain harrastuksena ja pyrin säilyttämään rennon asenteen kirjoittamista kohtaan. Kirjoitan silloin, kun tuntuu siltä ja koen, että mulla on jotain sanottavaa. Joskus tekstejä saattaa tippua usein, mutta joskus voi myös tulla pidempiä ajanjaksoja jolloin mun fokus ja luovuus kohdistuu johonkin muualle.

Blogin teema tulee pyörimään tuttuun tapaani paljon hyvinvoinnin ympärillä. Liikunnan, palautumisen, stressin, kuormituksen ja niiden hallinnan sekä kehon ja mielen yhteyden, mielenterveyden, migreenin ja muun muassa uupumuksen teemoihin keskittyen. Lisäksi mukaan mahtuu varmasti myös ihan tavallista elämää, arkea taaperon kanssa, yrittäjyyttä ja mikä nyt ikinä on omassa elämässäni ajankohtaista milloinkin.

Luotan siihen, että matka opettaa. Ja siihen, että jännitys - tai jopa pelko - tämän julkaisemisesta (Mitä jos kukaan ei lue tätä? Mitä jos joku lukee tämän? En tiedä kumpi pelottaa enemmän) kertoo siitä, että tämä kannattaa tehdä. Että tämä on minulle tärkeää. Jännittynein ja innostunein tunnelmin, toivotan kaikki tervetulleiksi blogini pariin <3

-Leena

PS. Yhtäkään tekstiä en ole vielä valmiiksi kirjoittanut! Edes aihioita ei löydy, vain otsikoita. Että näin itselleni uskollisena “perse edellä puuhun“ mentaliteetilla tähän nyt taas ryhdytään. Tai kai sitä voi kutsua tunteella elämiseksi tai rohkeudeksikin. Valitkoon kukin itse mihin leiriin kuuluu :D