Liikunta on aina ollut osa minua. Lapsena mielummin juoksin paikasta toiseen kävelemisen sijaan, koska kuka jaksaa edetä niin hitaasti? Kiipeilin, temppuilin, juoksin ja riehuin. Oli liikuntaharrastuksiakin, mutta ison osan varhaislapsuudestani vain yksinkertaisesti liikuin liikkumisen ilosta. Aloitin luistelun ensimmäisen kerran 3-vuotiaana, mutta kun 5-6-vuotiaana minut olisi siirretty kilpailemiseen valmistavaan ryhmään, kieltäydyin enää menemästä harjoituksiin. Palasin luistelun pariin jälleen omasta tahdostani 8-vuotiaana - tällöin päädyin luistelukoulun kautta Espoon jäätaitureiden “miniminori“ (nykyinen minori) muodostelmaluistelujoukkueseen. Sen jälkeen treeninmäärä kasvoi vuosi vuodelta luistelun parissa, mutta edelleen juoksin, kiipeilin ja temppuilin myös vapaa-aikani.

Nuorena aikuisena liikunnasta tuli luontevasti myös ammattini. En ollut koskaan etukäteen ajatellut niin, vähän vaan ajauduin opiskelemaan liikuntaa Haaga-Helian ammattikorkeakoulun Vierumäen yksikköön ja vielä opintojen läpi ajattelin etten tule jäämään tälle alalle, mutta tehdään nyt tutkinto loppuun ja mietittään sitten mitä oikeasti haluan tehdä (ah, aika ennen korkeakoulujen ensikertalaiskiintiöitä). Toisin kävi. Päädyin liikunta-alalle täysipäivisiin hommiin ja vaikka jatkoin sieltä manuaaliterapian maailmaan (ensin hierojakoulu sitten osteopatiaopinnot) niin liikunta pysyi mukanani ammatin muodossa koko ajan. Samoin oma treenaaminen. Kävin salilla ja juoksin, jonka lisäksi ohjasin monta tuntia viikossa ryhmäliikuntaa, joten liikunnan määrä oli jossain elämänvaiheessa todella valtava.

2018, ryhmäliikuntaa ja crossfittiä. Kuva: Jasmin Ketola

Suurin käännekohta tälle elämäntavalle tuli syksyllä 2019, kun mursin yhden sormen ja samalla laitoin kaikki oikean käden nivelsiteet tuusannuuskaksi lumilautaonnettomuudessa. Käsi oli täysin toimintakyvytön sormenpäitä myöden ja kuntoutusprosessista tulikin vammaan nähden yllättävän pitkä. Neljän kuukauden kuntoutuksen jälkeen sormi jouduttiin vieäl leikkaamaan ja kuntoutus jatkui vielä pari kuukautta leikkauksen jälkeen. Jälkikäteen katsottuna pelkkä käsivamma ei olisi vaatinut liikunnan lopettamista. Taustalla oli myös pitkään kytennyttä väsymystä ja muistankin edelleen elävästi helpotuksen tunteen jonka koin kerätessänni itseäni yksi raaja kerrallaan Sveitsin alppien rinteestä. Kun totesin, että kaikki raajat liikkuu ja selvästi vain oikea käsi on nyt kunnolla rikki, tuumasin hyvin pian mielessäni “Ah. Pääsen lomalle. Tällä kädellä ei tehdä hetkeen töitä”. Surullista, että ihan oikeasti ensimmäinen ajatus tuollaisen onnettomuuden jälkeen oli helpotus siitä, että pääsee hetkeksi tauolle kaikesta. Käsi oli niin ilmiselvästi palasina, että tiesin että manuaaliterapiaa tällä ei tulla hetkeen tekemään, joten tavallaan olisi ollut turhaa jäädä voivottelemaankaan. Oletin toki tässä vaiheessa, että puhutaan viikoista - ei kuukausista - poissa työelämästä. Onneksi oli (ja on edelleen) hyvät vakuutukset, muuten kriisi olisi ollutkin vähän toisenlainen.

Jäin väsymykseni ja rikkinäisen käteni kanssa sairauslomalle. Jätin kaiken. Myös liikunnan. Kuukausia kului ja edelleenkään en liikkunut. Ajattelin, että palaan treenien pariin sitten, kun pystyn taas vapaasti tehdä kaikkea, ilman käden asettamia rajoitteita. Pääsin palaamaan töihin helmi-maaliskuussa -20, ehdin tehdä töitä kuukauden ja alkoi koronakriisi. Töitä ei ollut ja stressi, ahdistus ja henkinen kuorma kasvoi massiivisesti. Aikaa kului, voin koko ajan vain huonommin, unettomuus alkoi vaivaamaan, migreeni alkoi kroonistua ja se esti jälleen liikunnan harrastamista, jota tässä vaiheessa olin sitkeästi yrittänyt palauttaa arkeeni. Liikunnasta oli tullut yhtäkkiä migreenille herkkä triggeri, enkä myöskään tässä vaiheessa ymmärtänyt, että kuntoni puolen vuoden lepäilyn jäljiltä ei ollut sama - olisi pitänyt aloittaa huomattavasti kevyemmin eikä palata suoraan saman tasoiseen tekemiseen kuin ennen käsivammaa. Pahentuneen migreenitilanteen lisäksi kytevä uupumus ajoi kroppaani aivan piippuun. Vaikka treeni siinä hetkessä tuntui hyvältä, se saattoi tuntia myöhemmin paljastua aivan vääräksi valinnaksi. Olin aivan loppu, väsytti koko ajan, yöunet vain huononivat ja uupumus pääsikin täysin valloilleen pari vuotta myöhemmin. Päädyin osittaiselle sairauslomalle ja terapiaan. Pitkän työn jälkeen uupumus alkoi väistymään, tuli onnellinen raskaus, vanhempainvapaa ja ihan uudenlainen arki. Arki, jossa liikunta ei edelleenkään löytänyt omaa säännöllistä rytmiään. Liikunta oli edelleen isoin yksittäinen triggeri migreenille, jonka vuoksi jätin treenaamisen edelleen suosiolla taka-alalle. Aloinkin keskittymään enemmän arkiliikuntaan, johon vaunulenkit ja lapsen kanssa touhuilu oli täydellistä puuhaa <3

Kuva talvelta 2023-24, ulkoilua ja arkiliikuntaa <3

Vasta nyt tämän satunnaisen-säännöllisen treenaamisen & ajoittaisesti täysien treenitaukojen viedessä jo vuosia elämästäni, olen käsitellyt kokemuksiani, migreeniäni, mielenterveyttäni ja jaksamisen haasteitani liikunnan näkökulmasta. Miten isossa roolissa oman hyvinvointini romahtamisessa saattoikin olla se, että liikunta oli puolihuomaamatta karsiutunut arjestani lähes kokonaan ja fyysinen kuntoni oli päässyt romahtamaan? En ollut oikeastaan koskaan aktiiviliikkujana pohtinut liikunnan vaikutuksia mielenterveyteeni - ne oli vain automaattisia plussia fyysisen kunnon kehittymisen sivussa, joille en uhrannut ajatustakaan. En liikkunut voidakseni hyvin mieleltäni. Nautin itse liikkumisesta, nautin oman kuntoni haastamisesta, itseni äärirajoille viemisestä liikunnan keinoin ja uuden oppimisesta, kehittyminen lisäsi motivaatiota ja yksinkertaisesti se olo mikä kehossa oli, kun oli fyysisesti ehkä elämänsä kunnossa, on jotain mitä en osaa sanoin kuvailla. En ollut koskaan ajatellut, että itseasiassa se, mitä liikunta teki PÄÄLLENI saattoikin olla vielä merkittävämpää. Liikunta on huomaamattani ollut aina keinoni käsitellä ja purkaa stressiä, purkaa mielessä pyöriviä asioita, saada nollattua päätä, parantaa unenlaatua ja kaiken tämän myötä edistää kokonaisuudessaan hyvinvointiani. Se on vain tapahtunut automaattisesti, koska olen liikkunut. Ei tietoisena “stressinhallinnan työkaluna“.

Uskon, että parempi fyysinen kunto on myös yksi merkittävä migreeniä ennaltaehkäisevä tekijä. Tällä hetkellä, kun olen (omalla mittapuullani) hyvinkin huonossa fyysisessä kunnossa, tuntuu, että migreeni triggeröityy melko kevyestäkin tekemisestä. Raja on hiuksen hieno ja itselleni totuttu rajojen kokeilu, itseni haastaminen ja sitä kautta kunnon kehittäminen ovat asioita, joista voin vain haaveilla. Täytyisi osata ja malttaa rakentaa kuntoa to-del-la hitaasti, aivan pala kerrallaan, yhteen asiaan keskittyen. Vasta, kun pohjakunto alkaa olla kunnossa voi alkaa miettiä pykälää raskaampaa harjoittelua. Jaksan edelleen uskoa, että tämä voisi pitkässä juoksussa edistää migreenini tilannetta, koska kuten todettu - liikunnan terveysvaikutukset ovat niin paljon muutakin kuin vain “parempi kunto“. Tällä erää kombo raskaus + liikunnasta tiggeröityvä migreeni on ajanut minut taas tilanteeseen, jossa pyrin pysymään arjessa aktiivisena ja nautin luonnossa liikkumisesta, mutta kaikki varsinaisesti kuntoa kehittävä tekeminen saa jäädä odottamaan aikaa, kun voin lääkitä migreeniäni vapaammin.

Olisi äärimmäisen kiinnostavaa voida nähdä viimeiselle kuudelle vuodelle jokin rinnakkaistodellisuus, jossa kaikki muut asiat olisi mennyt kuten menikin, mutta liikunta oilsi pysynyt aktiivisempana osana arkeani. En missään nimessä tarkoita, että uupuneena ja elämän muiden kuormitustekijöiden kasvaessa tulisi jatkaa kovaa treeniä, kovalla volyymilla - päin vastoin. Mutta jos vaihtoehto täydelle passiivisuudelle olisi kuitenkin ollut arkiliikunnan ylläpitäminen ja kevyempi kuntoa ylläpitäcä liikunta, edelleen aidosti säännöllisenä osana elämää, olisiko vointini saattanut joiltakin osin olla toisenlaista? Olisiko uupumuksesta toipuminen voinut olla pykälää helpompaa, kun stressinhallintaan ja ahdistusoireiluun itselläni toimii fyysinen tekeminen? Olisiko migreeni voinut pysyä vähän paremmin kurissa, josa fyysinen kuntoni olisi pysynyt edes vähän paremmalla tasolla? Olisiko yöuneni voineet pysyä edes hieman parempina uupumuksesta huolimatta?

2025, Liikuntaa mielenterveys edellä <3 Kuva: Jyri Sulander

Tämähän on kaikki jossittelua, enkä ole harmissani, että asiat on mennyt niinkuin ovat. Kaikki omaan hyvinvointiin liittyvä (niin fyysiseen kuin henkiseen) on vienyt minua eteenpäin valtavasti, niin ammattilaisena kuin yksilönä. Olen saanut sukeltaa oman mieleni syvyyksiin ja kasvaa ihmisenä. Tämä on ainoastaan mieltä kutkuttavaa pohdiskelua ja vaihtoehtoisen todellisuuden havainnoimista.

Yhteenvetona tälle voisin todeta, että kaikkien kokemuksieni jälkeen liikunta on saanut uuden merkityksen elämässäni. Enää kyse ei ole vain fyysisestä kunnosta, omien rajojen koettelusta ja onnistumisen elämyksistä (vaikka ne ovat minulle edelleen tärkeitä syitä liikkua), vaan mielenterveydestä, jaksamisesta ja palautumisesta - joita aktiivinen elämäntapa voi edesauttaa merkittävästi. Pyrin pitää mielessä kuitenkin sen, että en ole enää 25-vuotias, olen kohta 35-vuotias, kehoni ei pysty enää luonnostaan samoihin asioihin kuin ennen. Lisäksi olen täysin erilaisessa elämäntilanteessa - enää en voi rytmittää arkeani työn, opintojen ja treenin ympärille, vaan työn, perheen, riittävän levon ja viimeisenä liikunnan. Prioriteetit ovat muuttuneet ja vuorokauden tunnit ovat rajallisemmat - vaikka kuinka joku väittäisi meillä kaikilla olevan “samat 24 tuntia vuorokaudessa“.

Jos siis sinulla on vaikeuksia lähteä liikkumaan, koita kaivella mielestäsi miten paljon se voi voikaan vaikuttaa sinun muuhun hyvinvointiisi. Ei ehkä ensimmäisellä lenkillä tai jokaisesta treenistä, mutta isossa kuvassa liikunnan terveysvaikutukset voivat olla hyvin merkittävät myös osana mielenterveyden hoitamista. Lähdetään hitaasti, rauhassa ja kuulostelen liikkeelle, rakennetaan kuntoa pala palalta, itselle sopivin keinoin.

Liikunnan iloa juuri sinulle, joka jaksoit lukea tänne saakka! <3