Migreeni & resurssit

Olinpa tuossa eräänä päivänä hieronnassa hoidattamassa järkyttävän jumiin mennyttä yläselkääni, niska-hartiaseutua sekä purentalihaksiani. Päädyn hierontapöydälle usein siinä kohtaa, kun päänsärkyjä ja migreeniä esiintyy arjessa niin usein, että se alkaa häiritä tavallista elämää. Siinä pöydällä maatessani aloin kuitenkin vähän turhautumaan - en hieronnasta johtuen, vaan siitä ajatusketjusta, joka mulle siinä kohtaa aukesi: Migreeni vaatii aivan todella paljon resursseja. Silläkin hetkellä hieronnassa ollessa kului sekä rahaa että aikaa - joista molempia käyttäisin mielummin johonkin muuhun kuin sairauden hoitamiseen ja ennaltaehkäisyyn. Ja vaikka omakohtaisesti puhun migreenistä, uskon, että samat ajatukset voi allekirjoittaa myös muita kipusairauksia (ja ehkä muitakin sairauksia) sairastavat henkilöt. Puretaanpa tätä vähän osiin.

Resurssi nro 1: Raha. Tiedostan ja kokemuksestakin osaan sanoa, että mun kohdalla olisi aivan mieletöntä, jos voisin käydä kerran kuussa osteopaatilla ja kerran kuussa hierojalla, eli ns. kahden viikon hoitosyklillä saisin rentoutettua sekä lihaksia että muita kudoksia ja hermostoani. Jo edes toinen näistä, eli kerran kuussa käsittelyssä käynti helpottaisi mun päänsärkyjen ja migreenien oireilua arjessa. Tämä luonnollisesti maksaa rahaa, jota ei aina ole. Lisäksi lääkärikäynnit (etenkin jos ja kun joutuu kääntymään yksityiselle taholle, kun julkisella ei tunnu millään pääsevän neurologin vastaanotolle), kohtauslääkkeet, estolääkkeet, tavalliset kipulääkkeet, muut päänsärkyjen ennaltaehkäisyyn ja/tai hoitoon käytettävät asiat: kipu- ja kylmägeelit, kylmäpakkaukset, kauratyynyt, vastamelukuulokkeet, energiajuomat, magnesiumit, hierontapallot, kipukoukut, avantouintiseuran jäsenyydet, näin muutaman oman elämän esimerkin mainitakseni. Moni on kokenut apua myös esimerkiksi akupunktiosta, kelluntatankeista, ylipainehappihoidoista yms. jotka myös maksavat rahaa. Myös liikuntaharrastukset tukevat usein migreenin hoitoa, esimerkiksi pilates, tietynlainen jooga ja voimaharjoittelu ovat itselleni hyviä liikuntamuotoja tukemaan hyvinvointia arjessa - mutta jälleen - vaativat usein jossain määrin taloudellisia resursseja.

Rerussi nro 2: Aika. Etenkin näin perheellisenä sitä kuuluisaa “omaa aikaa” ei ole liikaa. Sitten, kun se hetki tulee, että voit tehdä jotain RAUHASSA itseäsi varten tulee valita: haluanko tehdä jotain mitä oikeasti haluan tehdä vai täytyykö aika käyttää nyt päänsärkyjä ja migreeniä ennaltaehkäiseviin ja hoidon ylläpitäviin toimiin? Aikaa ei vie vaan yllä mainitut hoidot vaan noiden lisäksi jatkuva etenkin kaularangan alueen kuntouttava kotijumppa sekä lihaskunnon ja hallinnan ylläpitäminen (tämä ei ole mulle sitä mielekästä “treeniä” vaan sitä tylsää kotona jumppailua, kevyillä painoilla tai kuminauhalla, kaikessa rauhassa jokaiseen toistoon keskittyen), erilaiset stressinhallintakeinot, kuten rauhassa luonnossa oleskelu, pysähtyminen, erilaiset hengitys- ja rentoutusharjoitukset. Tämä aikaresurssi on noussut mulla erityisesti mielenpäälle nyt pikkuvauvan kanssa: Hänen nukkuessaan, en koskaan tiedä onko mulla vartti vai kolme tuntia aikaa. Joten aina, kun päätän jotain tehdä täytyy miettiä prioriteetit: yritänkö itse vähän nukkua, jumppaanko niskaa, jotta päänsäryt ei pääse yllättämään (tai migreenikierre jäämään päälle), teenkö kotitöitä, edistänkö jotain omaa mielekästä projektia, keskitynkö näin raskauden ja synnytyksen jälkeen keskivartalon kuntouttaviin harjoitteisiin tai lähdenkö vaikka kävelylle (vaunujen kanssa obviously) vai nollaanko vaan puhelinta tai netflixiä tuijottaen. Monesti kokonaisuuden kannalta kärkeen kiilaa päänsärkyjen ja migreenien ennaltaehkäisy - kuinka ärsyttävää. Miten moneen muuhun asiaan mieluummin aikaani käyttäisinkään!

Resurssi nro 3: Energia. Sitäkään ei ole rajattomasti. Kun yöunet eivät ole tällä erää maailman palauttavimpia, päivien tärkein tehtävä on huolehtia vauvasta ja hänen tarpeistaan (ja nehän eivät lopu virka-aikaan tai ole muutenkaan mitenkään ennustettavia), aikaa ja energiaa haluaa antaa myös esikoiselle, kun hän päiväkotipäivien jälkeen tulee kotiin, pitäisi kuitenkin myös huolehtia vähän kodista ja joskus kai itsestäänkin. Parisuhdetta olisi kiva myös joskus vähän huomioida. Ystävyyssuhteet valitettavasti joutuvat usein jäämään vähän taka-alalle. tässä elämäntilanteessa. Energiaa ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen - täytyy jälleen priorisoida ja kipusairautta sairastavana koen, että juuri mikään ei ole oleellisempaa kuin priorisoida asiat, jotka voivat pitää arjen kivuttomana. Jos migreeni pääsee kierteeksi asti, on ihan kaikki arjessa yhtäkkiä todella paljon raskaampaa, vaikeampaa ja joskus jopa mahdotonta ja silloin energiaa ei riitä nimeksikään enää kenellekään, ei vauvalle, ei esikoiselle, ei itselleni tai puolisolle.

Resurssi nro 4: Tukiverkot. Meillä on hyvät tukiverkot, aktiivisia, eläkkeellä olevia isovanhempia, sisaruksiakin, mutta he toki elävät myös omaa kiireistä arkeaan töineen, harrastuksineen ja lapsineen. Omasta valinnastamme johtuen meidän tukiverkot eivät ole myöskään ihan lähellä. Me olemme Lahdessa, tukiverkot Helsingissä ja Mikkelissä. Hoitoapua ollaan saatu siitä huolimatta paljon ja isovanhemmat tulevat meitä auttelemaan hyvin runsain mitoin, kunhan etukäteen sovitaan. Migreeniä taas ei valitettavasti voi kalenteroida ja välillä niitä tukiverkkoja kaipaisi N-Y-T NYT eikä ensi viikolla. Tukiverkkoja ei myöskään haluaisi jatkuvasti rasittaa ihan jokaisella menolla ja aikataululla vaan mielellään perusarkea pyörittäisi ihan tässä oman kumppanin kanssa tasapuolisesti jakaen. Mutta silloin, kun meillä on hoitoapua kylässä tulee taas priorisoida mihin tuon vapautuneen ajan haluaisi ja mihin se kannattaisi käyttää. Tukiverkkoja myös kutsutaan apuun jo lähtökohtaisesti erilaisista syistä: Jos jomman kumman tai molempien vanhempien täytyy tehdä töitä, täytyy tukiverkot kutsua hätiin. Harvoin heitä siis pyytää tänne, jotta itse pääsisi käymään hieronnassa, mutta joskus sen saa onneksi ympättyä samaan rakoon, kun isovanhemmat on paikalla <3

Tekstin tarkoitus ei ole voivotella sitä miten “vaikeaa ja raskasta tämä on”, vaan nostaa esiin se, että kipusairaus ei vaikuta sairastavan elämään “vain” aiheuttamalla kipua ja liitännäisoireita kohtauksen ollessa päällä, vaan se vaikuttaa koko arjen rakentumiseen ja voimavarojen jakamiseen. Se voi aiheuttaa myös isoakin taloudellista haastetta ja vaikuttaa muihin elämän hankintoihin ja rahankäyttöön. Siinä missä perusterve voi lapsiarjessaan käyttää vapaa-aikansa aina omiin harrastuksiin tai muuhun mielekkääseen tekemiseen, joutuu esimerkiksi kroonista migreeniä sairastava jakamaan aikaa myös sairauden hoitoon ja oireiden ennaltaehkäisyyn. Sairaus ei siis kulje mukana vain kipupäivinä vaan ihan jokaisena päivänä, tietoisuutena siitä mikä kaikki voi kohtauksen laukaista ja millä keinoilla niitä voi ehkäistä.

Jos siis joku muu kroonista migreeniä tai jotain muuta arkea jatkuvasti häiritsevää sairautta sairastava kokee välillä jaksamisen haasteita, resurssipulaa ja turhautumista niin muistetaanhan ainakin ME olla vertaamatta omaa arkeamme, voimavarojamme ja ajankäyttöämme muihin. Kuten omastakin kokemuksestani tiedän arki voi olla hyvin erilaista kivuttomana/hyvänä kautena ja huonompana kautena, tärkeintä on keskittyä siihen mikä omassa arjessa on oleellista ja mihin omia resurssejaan missäkin hetkessä haluaa ja pystyy käyttämään.

Kivutonta arkea, kevyttä mieltä ja rentoutta kevääseen kaikille, jotka tämän tekstin pariin ovat päätyneet! <3

Mulla ja liikunnalla on parisuhdekriisi 💔

Mulla ja liikunnalla on parisuhdekriisi. Meillä ei ole ollut riittävästi yhteistä aikaa eikä iloisia hetkiä, sen sijaan meillä on kommunikaatiovaikeuksia, pettymyksiä, jatkuvia taukoja ja sitoutumattomia osapuolia. Onneksi meillä on koko mun elämän mittainen historia ja niin paljon hyviä yhteisiä kokemuksia, että tiedän, että tästäkin päästään yli ja me löydämme kyllä taas toistemme luokse!

Mun treenaaminen on ollut jo useamman vuoden tosi ailahtelevaa. Uupumus alkoi laittaa kapuloita rattaisiin jo 2020 ja sen jälkeen vuosiin on mahtunut täystaukoja, kevyttä arkiliikuntaa ja aktiivisempaa treeniä vaihtelevin suhdantein. Niin ja yksi raskaus ja uudenlainen arki, uudenlaisilla prioriteeteillä <3 Viime kesänä odotin tosi innolla työelämään paluuta ja olin luonut mielessäni upeita mielikuvia siitä, miten jatkossa treenaan ennen/kesken työpäivää ja näin ollen ehdin työajan ulkopuolella myös viettää aikaa kotona lapsen kanssa ja mahdollistamaan myös  (vanhempainvapaalla olevalle) puolisolle omaa aikaa. Mun kuvitelmat ei kuitenkaan ihan kohdanneet realiteettien kanssa ja töitä olikin vähän enemmän kuin olin ehkä mielessäni ajatellut. Yrittäjänä tää oli toki erittäin positiivinen ongelma ja etenkin hoitovapaan jälkeen otin myös lämmöllä vastaan kasvaneen tulotason ja priorisoinkin äkkiä työt enkä liikuntaa, matkaan mahtui myös pitkiä sairastelukierteitä ja imetyksen lopettamisen jälkeen pahentunut migreenitilanne. Syksy tuntui kaikkinensa melko raskaalta ja päätin keventää vähän työkuormasta alkuvuoteen – taas uusi mieletön suunnitelma siitä, miten saan arkeen aikaa omalle treenille, palautumiselle ja kaikenkaikkiaan itselleni ja hyvinvoinnilleni.

Kuva: Jyri Sulander

Tuli tammikuu, tuli tauti jos toinenkin, tuli yksi sormileikkaus ja mitänäitänyton. Helmikuu on jo päässyt pitkälle ja edelleenkään mulla ei ole liikuntarutiinia.  Ei niin minkäänlaista. Sen sijaan uuteen kaupunkiin muuttaminen tuntuu etäännyttäneen mut liikunnasta lähes täysin. Tuntuu työläältä selvitellä missä olisi saleja, minkälaisia saleja, miten pääsen sinne ja mitä kaikki maksaa. Sitten, kun vihdoin saa lähdettyä johonkin täytyy ihmetellä minne saa auton parkkiin, mistä mennään sisään ja mikä avainkoodi pitää syöttää minnekin, missä on pukuhuone, missä on yhtään mitään, ja niin – mitähän täällä nyt sitten tänään tekisi. Ja mikä on mulle hyvin poikkeuksellista: Treeni ei ole edes tuottanut mulle hyvää fiilistä! Treenaan lemppariliikkeitä, vaikka ne ei oikeestaan huvita, lasken toistoja, lisään painoja, teen rutiininomaisesti asioita, mutta ilman mitään fiilistä. Treenin jälkeen totean, että noh - tulipa nyt käytyä, vaikkei tästä nyt jäänyt oikein käteen muuta kuin korkeintaan huono fiilis siitä, että miten tämä nyt tuntuukin näin vaikeelta.   

Mun onnekseni, liikunta on tarjoillut mulle elämänvarrella niin paljon iloa, onnea, onnistumisia, elämyksiä, ystävyyksiä, hyvää fiilistä, henkistä tasapainoa, stressinhallintaa, parempia yöunia ja kaiken kaikkiaan HYVINVOINTIA, että mä tiedän, että se kyllä vielä löytyy. Tiedän, että just nyt meillä on vähän vaikea hetki ja mun täytyy ehkä kokeilla väilllä jotain uutta – ehkä kokonaan uusia lajeja (esim. aikuisten yleisurheilukoulu, uimakoulu ja voimistelu kiinnostaa!), mutta lopettaa ei kannata. Jokainen liikuttu minuutti on hyväksi mun terveydelle – vaikka sitten epäsäännöllisesti ja ei aina niin hyvällä fiiliksellä. Ainakaan en ole niin kaukana rutiinien syntymisestä kuin olisin, jos en lähtisi ollenkaan. Vaikka vähän väliä ollaan jossain taudissa tai mun migreeni riivaa sellaisella raivolla että liikkumaan ei tarvii edes ajatella lähtevänsä ja tuntuu, että rutiiniksi tätä ei voi kutsua vielä aikoihin. Tämä on vaihe (kuten lapsiarjessakin kaikki tuntuu olevan :D), joka menee ohi. Joskus arki mahdollistaa taas selkeämmät rutiinit, jotka ei katkea joka viikkoa jostakin syystä X, silloin liikunnasta on mahdollista tulla taas tapa, osa arkea, jota ei edes kyseenalaista. Silloin liikunnalla on myös mahdollisuus tarjota mulle taas onnistumisen elämyksiä, hyvää fiilistä ja tasapainoa.

Esimerkki liikunnan tarjoamista iloista vuosein saatossa: Ihmiset <3 Ja esimerkiksi tää ihana yhteistyö Népran kanssa! Kuva: Julius Töyrylä

Kaikki tämä saa mut miettimään kaikkia niitä ihmisiä, joilla EI OLE näitä kokemuksia liikunnasta. Jotka eivät ole olleet lapsena luonnostaan liikunnallisia, eivät ole harrastaneet nuorena aktiivisesti jotain lajia ja saaneet sen tuomia yhteenkuuluvuuden, onnistumisten ja pettymysten tunteita ja kokemuksia, eivät ole tykänneet koululiikunnasta vaan päinvastoin mahdollisesti saanut sieltä pelkkiä huonoja muistijälkiä liikkumisesta. Jos minulle – liikunnan ammattilaiselle, aktiiviselle henkilölle, jolle liikunta on aina ollut asia, jossa olen hyvä, jossa onnistun ja joka pääsääntöisesti kohottaa mun itsetuntoa ja fiilistä – kipuilen liikunnan säännöllisyyden, tauon jälkeen liikunnan pariin palaamisen ja hyvän fiiliksen löytämisen kanssa, niin miten – MITEN – pääsevät liikunnanmakuun ne joille tämä ei ole luontaista? Työtä, tahtoa ja päättäväisyyttä täytyy olla to-del-la paljon enemmän, kun muistissa ei ole hyviä kokemuksia treenaamisesta eikä harjoittelu varmasti tunnu aloittavalle liikkujalle ihanalta ja mukavalta “itsensä haastamiselta“ - päin vastoin. Nostan hattua jokaiselle aikuisena liikunnan aloittaneelle ja siihen (ja itseensä) sitoutuneelle. Te olette rautaa! Nostan hattua myös jokaiselle pikkulapsiarkea elävälle, jotka saatte kaiken tämän kaaoksen ja hässäkän keskellä rakennettua omaa hyvinvointianne tukevia rutiineja arkeen ja väistämättä koittavien taukojen jälkeen palaatte sitkeästi niiden pariin. Nostan hattua myös itselleni, että liikun vaikkei se tällä hetkellä ole euforista itsensä ylittämistä ja vaatii minun mittapuullani vähän enemmän eforttia kuin jossain toisessa hetkessä.  

Isossa kuvassa tiedän, että liikunta on edelleen osa minua ja elämäntapani. Vaikka treeni on ehkä vähän epäsäännöllisen säännöllistä, niin säännöllistä kuitenkin. Sitkeästi palaan sen pariin jokaisen migreenikierteen, työrupeaman ja flunssan jälkeen. Ja sehän tässä kaikessa onkin avainasemassa – heittääkö hanskat tiskiin jokaisen vastoinkäymisen jälkeen vai jatkaako siitä mihin viimeksi jäi? Ja hei - tämän päivän treeni (josta jäi käteen siis vain se huono fiilis) ruokki ainakin mun luovuutta ja synnytti tämänkin tekstin, joten - ei huono sekään!

Näillä ajatuksilla kevättä ja aktiivisempaa arkea kohden <3

Liikunta - säännöllisen epäsäännöllisen elämäntapa?

Terveisiä sängyn pohjalta! Syyskuu hurahti käytännössä kokonaan sairastellen. Ensin yksi kokonainen viikko kovan flunssan kourissa kotosalla, sen jälkeen paluu töihin mielestäni jo tervehtyneenä. Kehoni oli kuitenkin toista mieltä ja viikkoa myöhemmin alkoi paine kertymään uudestaan päähän ja sain jälkitautina poskiontelontulehduksen. Lääkärin luvalla ja antibioottikuurin siivittämänä painelin kuitenkin töitä ja taaperoarkea ihan normaaliin tahtiin, kunnes lähes neljä viikkoa kestänyt oireilu meni niin pahasti korvien väliin, että varasin itselleni uuden lääkärin (jossa itkin turhautumistani - olenhan sairastellut koko tämän vuoden aivan poikkeuksellisen paljon ja poikkeuksellisen kovia & pitkäkestoisia tauteja) ja peruin viikon loput työt. Mitään kikka kolmosta lääkärillä ei ollut tarjota, mutta ilmeisesti minun piti käydä ihan lääkärissä saakka kuulemassa käsky: “Lepää nyt hetki hyvä nainen“. Niinpä olen pyhittänyt tämän loppuviikon sängyssä loikoilulle, netflixille, puhelimen turhalle selailulle ja torkkumiselle.

Sen enempää omaa sairastelukierrettäni möyhimättä on ajatukset jo toiveikkaasti kääntyneet kohti liikunnan pariin palaamista. Olen siis ollut reilun kuukauden täysin treenaamatta. Keväällä, kun treeniä tauotti jo kolmatta kertaa joku sitkeä tauti olin välillä aivan maani myynyt. Enkö ihan tosiaan koskaan pääse kunnolla treenirytmiin tai voi asettaa itselleni mitään liikunnallisia tavoitteita, kun aina muutaman viikon jälkeen koko homma menee reisille jonkun taudin takia ja aina saa “aloittaa alusta“ tautien jälkeen? Alkuvuodesta julistin somessakin 10 viikon kestoista peruskestävyyslenkkeilykauttani, jonka treenit jaoin aina lenkin jälkeen muillekin käytettäväksi. Tavoitteena oli siis juosta pk-lenkki viikossa, kymmenen viikon ajan. Projekti kesti lopulta 22 viikkoa. Jo silloin kuitenkin mietin, että mitä sitten? Tärkeintä liikunnallisessa elämäntavassa ei ylipäätään ole tietyn aikaa kestävät “sprintit“ ja “haasteet“ vaan nimenomaan se, että sitoutuu omaan hyvinvointiinsa ja sitä edistäviin asioihin pitkässä juoksussa. Toisin sanoen: vastoinkäymisistä ja tauoista riippumatta, liikunnan pariin palaa sitkeästi, joka kerta.

Kuva: Marika Iivari

Olen muutenkin miettinyt mitä tarkoittaa “aloittaa alusta“? Kuntotaso (niin lihas- kuin aeorbinenkin) ehtii kyllä rapistua ihan urakalla neljän viikon aikana, mutta onko se silti alusta aloittamista? Jo se, että “palaat“ jonkun lajin pariin, sen sijaan, että “aloitat” jonkun lajin, ovat kaksi täysin eri asiaa. Meillä, ei ammatiksemme urheilevilla (eli ns. kuntoliikkujilla), kun on elämässä myös muita, usein tärkeämpiä ja aikaa vieviä prioriteettejä kuin liikunta. Milloin työkiireet tulevat esteeksi, milloin oma tai lapsen sairastelu. Joskus ei myöskään yksinkertaisesti kaiken kiireen keskellä jaksa. Se on tosi ok ja kuuluu elämään. Harva niin kutsuttuja ruuhkavuosia elävä pystyy priorisoimaan liikuntaa täydellisesti. Silloin täytyy vain hyväksyä se, että jokainen liikuttu kerta ja aktiivinen päivä on kotiin päin. Ja antaa itselleen kiitosta joka ikisestä kerrasta, kun tauon jälkeen kaivaa itsensä takaisin salille, lenkkipolulle tai minkä tahansa liikuntalajin pariin.

Tekstini tavoitteena on tänään muistuttaa teitä armollisuudesta ja siitä, että vaikka juuri nyt ei pystyisi sitoutumaan suuriin tavoitteisiin ja tuntuu, että omat treenit tyssäävät jatkuvasti milloin mihinkin esteeseen - ei se haittaa. Tärkeintä on liikkua silloin kun siihen on mahdollisuus. Kun liikunta on elämäntapa, siihen palaa kerta toisensa jälkeen, myös flunssien ja vatsatautien jäljiltä ja sille priorisoi aikaa siinä tavallisessa arjessa. Vaikka tuntuisi siltä, että joudut aina palata voimaharjoittelun kanssa pieniin painoihin ja kiivetä treeni kerrallaan kohti edellisen treenikauden painoja tai palata lenkkipolulla osittain kävelyn pariin, kehittäessäsi keuhkokapasiteettiasi taas sille mallille, että lenkit pystyy edetä kokonaan juosten. Yksikään treeni ei koskaan ole turha ja jokainen liikuttu minuutti on hyväksi sinun terveydellesi. Vaikka se olisi yksi treeni kahdessa viikossa, se on parempi kuin ei yhtään. Niin isossa kuvassa, kuin liikunnan tuomien välittömien positiivisten vaikutusten näkökulmasta (endorfiinit, unenlaatu etc). Ehkä suurempien tavoitteiden ja tasaisemman progression aika on joskus toiste. Nyt armoa, hyvää fiilistä ja liikuntaa sinun arkeesi sopivissa määrin <3

Ihanaa (ja toivottavasti tervettä) viikonloppua!

PS. Arvostan jokaista jättämättä jätettyä “Odotapa vain kun päiväkoti alkaa“ kommenttia :D